Book of Transformations

Newsflash: En usko että ilman aivoja ja kehoa voi viestiä korrektisti.

Tein parit pikaiset infografiikkaluonnokset siitä miten minä tuppaan näkemään tämän maailmat ja muut, ja niiden suhteet keskenään.



And remember. Our world, to some, is an otherworld. It's all about the point of view! :D

Luin aikaisempia tekstejäni täällä blogissa ja suoraan sanoen irvistin ja värähdin sille ällöttävälle ylitsevuotavalle "loogisuuden" palvonnalle. Leimasin aivan kaiken lähes suoraan humpuukiksi vaikka en sitä suoraan tekstissäni myönnäkään. Tekee pahaa huomata miten helvetin epäkunnioittavasti loppujen lopuksi kohtelin näitä henkisiä esi-isiäni tuona ajanjaksona ja miten epävarma oikeasti olin itsestäni vaikka esitinkin tietyt asiat ja ajatuskaavat kiinteinä totuuksina. Juuri se "Humpuukia!" - "...Mutta entä jos ei olekaan?" - "HÖPÖHÖPÖ, HILJAA SIINÄ"-vaihe. Jumalille kiitos se on ohi.

Olen siis kehittynyt/muuttunut jo tässäkin ajassa melkoisesti, se rauhoittaa.

Olen viime aikoina pohtinut yhteyttäni tuonpuoleiseen melko ahkerasti, kuten monet ovat ehkä huomanneet. Käsitykseni siitä ovat selkeytyneet huomattavasti. Ajattelin tiivistää tähän pikaisesti tämänhetkisen kokemukseni pohjan niin selkeästi kuin mahdollista.

Selkeät ajatukset ja mielikuvat jotka ennen tulkitsin alitajuntani oikuiksi, eivät ole sitä. Henkimaailman viestit (paremman ja vähemmän new agen sanan puutteessa) on toki äärimmäisen helppo tulkita sellaisiksi, koska haaveilen muutenkin paljon ja nämä viestit käyttävät kanavanaan nimenomaan mieltäni. Vanha ajattelutapani oli kuin olisin käsittänyt Skypeen saamani viestit Skypen bugeina sen sijaan että ne olisivat oikeasti ystävieni kirjoittamia, ja että videopuhelut olisivat olleet jotain satunnaisia nauhoitteita muistoistani sen sijaan että joku jossain kaukana haluaisi ottaa minuun yhteyttä juuri nyt.

Tavallisen päiväunelmoinnin ja henkikontaktien välillä on vissi ero, jonka olen nyt oppinut tunnistamaan paremmin. Usein kontakti tapahtuu odottamatta, tietyn hyvin vaikeasti kuvailtavan tunteen saattelemana. Ikään kuin säpsähtäisin hieman kun joku astuu odottamatta huoneeseeni, säpsähdän sitä että joku astuu odottamatta ajatustilaani. Toki hiljaiset visiitit eivät ole niin odottamattomia, mutta kun joku esimerkiksi puhuu, en tietenkään voi etukäteen tietää mitä he aikovat sanoa - minkä vuoksi erityisesti ei-niin-tuttujen henkien kanssa kommunikointi voi olla raskastakin. Tai ilmiö jota kutsun "henkiseksi taskupuheluksi", eli se, kun kuulen yhtäkkiä pätkiä sieltä täältä joidenkin keskusteluista ilman että se on varsinainen tarkoitus. Olen aina ollut aikamoinen haaveilija, joten olen tottunut hyvinkin eläviin mielikuviin - vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää miten erilaisia jotkut niistä todella ovat. Unelmointi on minulle niin iso itsestäänselvyys, että olen pistänyt joitain asioita sen piikkiin sen kummempia miettimättä.

Henki voi viestiä hyvin rajoitetusti ns. "puhtaasti ja suoraan". Itse asiassa ei juuri lainkaan. Oma psyykkeeni ja ajatusmaailma johon olen kasvanut, on aina filtterinä näissä kontakteissa (taskupuheluiden kohdalla tätä tosin pitää vielä miettiä, niissä on aina oma outo tunnelmansa). Kun joku kertoo minulle, tai kommunikoi jonkun muun kanssa kehoni välityksellä - erityisesti jälkimmäisessä tilanteessa - kehoni ja mieleni vaikuttaa toki asioiden ilmaisuun. Esimerkiksi Flann saattaa toisinaan kuulostaa hyvinkin tyyneltä kertoessaan vaikkapa läpi käymistään taisteluista ja traumoista koska MINULLA ei voi tietenkään olla aavistustakaan miltä tietyt asiat tuntuvat. Hänen mielessään varmasti myllertää noin sata eri ajatusta ja tunnetta, mutta niitä ei voi tuoda esille tässä suhteessa vajavaisen ilmaisun takia. Sen sijaan hän osaa esimerkiksi piirtää ja käyttää facebookia tässä kehossa oikein mainiosti, ja osaa kuvailla tasan tarkkaan miltä päärynämehujää maistuu - kesältä.
Ehkä tästä johtuen mielikuvitukseni ja samaistumiskykyni ovatkin harjaantuneet entisestään. Voin ainakin jollain tasolla kuvitella, miltä tuntuu kun pää lyödään hartioilta, mutta en sattuneista syistä kovin mielelläni tee sitä.

Samoin kuin Flann ei osaa kertoa kotopuolen kokemuksistaan täydellisesti ollessaan tässä kehossa, minäkään en voi mennä hänen kotiinsa kertomaan mitä on olla auton kyydissä moottoritiellä sadankahdenkympin tuntivauhdissa. Vaikka tietäisinkin teoriassa, en juuri tuon saman ilmaisullisen muurin takia osaisi kertoa siitä kunnolla, vaan olisin yksinkertaisesti helvetin paska opettaja joka ei saa pointtiaan läpi niin millään. Ajan myötä yhteinen kieli toki kehittyy, mutta siihen tulee todennäköisesti kulumaan helvetillisen pitkä aika.

Toisinaan minua ottaa päähän tämä kommunikoinnin epäsuoruus ja rikkonaisuus. Tuntuu että haluaisin jotenkin aistia nämä asiat konkreettisemmin. Se on todennäköisesti mahdollista, mutta ainakin omalla kohdallani on hyväksyttävä se että se tulee vaatimaan järkyttävän määrän aikaa ja työtä. Enkä oikein uskalla aina myöntää tätä minkä koen olevan "kokemuksen puutetta", mikä tosiasiassa on aivan normaalia kehitystä. Asetan riman liian korkealle (kuten minulla on tapana) ja siitäkin johtuen häpeilen hieman, en ole niin varma omista kyvyistäni ja taipumuksistani, enkä täten uskalla puhua näistä asioista kamalan paljon. En vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi itsevarma tämän asian tiimoilta "tullakseni ulos luutakomerosta". Minulla ei vielä ole siihen vaadittavaa selkeää ajatuskaavaa ja kykyä viestiä siitä ja toteuttaa sitä haluamallani tavalla, mutta uskon että se kyllä tulee ajan myötä. En vain ole kovinkaan kärsivällinen.

Kävin tuossa viikon alussa koulukuraattorin juttusilla puhumassa siitä että voimat eivät oikein riitä koulunkäyntiin. Juuri tapaamista ennen aloin jotenkin automaattisesti etsiä kännykkäni selaimella tietoa Lughista, kertailemaan jo hieman muistista hälventynyttä infoa. Tiedättekö, se oli taas niitä hetkiä jotka vain yksinkertaisesti erottaa normaalista päiväunelmoinnista. Se tietty perstuntuma. No, siinä aikani lueskelin kunnes kuraattori tuli paikalle. Keskustelu sujui yllättävän nasevasti. Lugh-obsessioni sen kuin jatkui. Seuraava tapaaminen samaisen asian tiimoilta olikin sitten ryhmänohjaajani ja opon kanssa, ja siellä turhia jahkailematta ilmoitettiin että olisi parempi jos jäisin sairaslomalle ja hoitaisin itseni kuntoon. Tuli kumma kyllä helpottunut olo.

Ja vieläkin lukea porskutan herrasta minkä vain ehdin ja väsyneillä silmilläni jaksan. En tiedä, viime aikoina tuo yhteys on taas tuntunut entistä vahvempana. Vaikka en ole ollut koulussa, olen jaksanut piirtää paljon, ja olo on ollut paljon parempi.

Ennen kuraattorin tapaamista oli päässyt sattumaan pieni retkahdus viiltelyn suhteen, mutta sen jälkeen ei yhtäkään. Voisin panna perseeni pantiksi että tässä on jollain näppinsä pelissä, sanokaa hulluksi tai älkää.

Viime aikoina ajatusmaailmani on ylipäätään selkeytynyt aika paljon. Olen saanut definoitua ja järjesteltyä tiettyjä ajatuskulkujani ja uskomuksiani paljon paremmin, ja olo tuntuu varmemmalta vaikka olenkin edelleen hieman ärtynyt siitä että en tiedä tarpeeksi. Mutta nyt se on kanavoitunut rajuun uteliaisuuteen ja luovuuteen jatkuvan itse-epäilyn sijaan.

Otan tämän nyt raa'asti merkkinä pitää pieni hengähdystauko ja hoitaa päänsisäiset kuviot kuntoon ennen kuin alan miettiä ulkoisia. Sisäinen maailma heijastuu ulos - jos se on kaaoksessa, ulkoinenkin tulee olemaan. Toki se toimii toisinkin päin mutta melkoisella viiveellä.

Tuntuu että haluaisin matkustaa, oppia uutta sekä itsestäni että muista, piirtää, unelmoida, oppia jonkin uuden taidon. Tietynlaista hienosäätöä ja tasapainon hakua. Koska en näemmä osaa ottaa koulua rauhallisesti kun stressaan jatkuvasti siitä miten tunnen itseni niin riittämättömäksi. Haluan todistaa itselleni että en todellakaan ole riittämätön, vaikka joskus siltä tuntuukin. Siihen voi mennä hetki, mutta onpahan prosessi potkaistu käyntiin.

Koen olevani ainakin jollain tasolla yhteydessä henkimaailmaan, vaikka tähän aikaan syntynyt psyykkeeni rajoittaakin viestintää melko suuresti. Joskus - uskokaa tai älkää - iskee syyllisyys siitä. Mieleen nousee kysymyksiä kuten "Onko tämä ok?", "Olenko hullu?", "Mikä minä olen keskustelemaan näiden ihmisten ja olentojen kanssa?", "Miksi juuri minä?" ja "Ajattelevatko muut, että olen feikki? Onko ok puhua näistä asioista?". Tuntuu, että hirveän monet ovat vastaavanlaisista kohtaamisista kamalan hiljaa. Epävarmuus siitä, mikä oikeastaan on "henki", mikä on sen määritelmä, aiheuttaa tämän. Ainakin minä uskoisin. Kun henget viestivät psyykkeen kautta ja sen filtteröimänä, se on hyvin helppo tulkita joksikin mielenhäiriöksi - kuten nyky-yhteiskunnassa on tapana. Kaikki poikkeava luokitellaan sairaudeksi, vaikka se olisikin yksinkertaisesti piirre ihmisessä. Näitä asioita vähätellään. Kuittaillaan kovasti tyyliin "Se on vaan sun mielessä, älä mieti sitä liikaa", ja hyssytellään ihan kuin henkien mainitseminenkin toisi papin tai psykiatrin ovelle. Ihan kuin siinä olisi jotain hävettävää. Ja kun tällaiset piirteet tulkitaan sairaudeksi tai sellaisen oireeksi sen sijaan, että otettaisiin huomioon asian toinen, aivan yhtä mahdollinen puoli, jää niiden kokijalle tunne siitä että ei kuulu joukkoon. Että sellaista tapahtuu vain elokuvissa - ja että sen pitäisi jotenkin aina tapahtua niin kuin elokuvissa. Dramaattisia kehonvaltaamisia ja täydellisinä säilyneitä muistoja menneiltä ajoilta. Omien tunteiden, populäärikulttuurin ja nykyisen "rationaalisuus"buumin aiheuttama raju ristiriita saa aikaan hämmennyksen tunteita. Tunteita siitä että pitäisi epäillä itseään.

Tuollaista tuli lueskeltua aamuyöhön asti eilen. Varsinainen kultakaivos kirjaksi! :) Sain otettua viitisen sivua muistiinpanoja yhden illan aikana ja olen harvinaisen tyytyväinen. Inspiroivaa luettavaa tämän sivuston lisäksi: The CR FAQ. Olen ollut tässä viime päivinä vielä entistäkin intohimoisempi aiheen suhteen jostain tuntemattomasta syystä. Kaipa stressi on osasyynä siihen miksi tukeudun tähän taas niin paljon. En pistä pahakseni, lukeminen toimii paremmin kuin yksikään masennuslääke. ;)

Tänään alkaisi muuttourakka uuteen kämppään. Tulee olemaan aikamoinen urakka roudata kaikki tavarat sinne kolmanteen kerrokseen kierreportaiden kautta ilman hissiä, varsinkin kun flunssakin painaa päälle, mutta eiköhän tuosta selvitä. Motivaationa toimii se että vaikka kämppä itse ei olekaan ihan priimakunnossa, niin se on sentään mahtavalla paikalla! Luonnonsuojelualueen ja rannan vieressä, ja viidensadan metrin päässä lähimmästä kaupasta ja jousiammuntapaikasta. Täydellistä.

Mielialat ovat heitelleet aika rankasti taas, mutta tuntuu että vaikka tuo syömishäiriö ja muu oireileekin taas, niin alkaa olla kaikenkaikkiaan hieman tasaisempi olo. Kyllä tämä tästä kunhan saa nuo pääasialliset stressin aiheet pois alta, ainakin luulisin.

On ikävä porkkanahiuksia, vaikka niitä olikin hanurista pitää yllä. :< On jotenkin niin tujakka pigmentti omassa päässä että kuluu kaikki väri hiton nopeasti pois. Ketuttaa että on omasta takaa paljon punapigmenttiä mutta hiukset ei silti voi olla rehellisesti punaiset vaan jotkut epämääräisen ruskeat. Pikkukeltin hiuskriisi.

Kuten tässä blogissakin näkyy, ajattelin tuossa aivan hetki sitten hyvinkin rationaalisesti ja psyykepohjaisesti, jopa kylmästi tietyssä mielessä. Vähemmästäkin masentuu (kyllä, sitäkin on ollut ilmassa). Varoitan, seuraava teksti tulee todennäköisesti olemaan vaikealukuista, varsinkin loppua kohden, jos itseäni yhtään tunnen.

Tiedättekö sen new age-höpötyksen täydellisestä tasapainosta ja plaaplaa? En usko sen olevan mahdollista - en sillä tavalla kuin se usein ällöttävän kliseisesti kuvataan. Ainakin minä tarvitsen näitä vaihteluja ja ailahteluja. Muutos on osa elämää. Kun on tarpeeksi kauan ottanut järkiperäisen kannan asioihin, ja ollut ankeassa mielentilassa, tuntuu että pyörä pyörähtää sen jälkeen automaattisesti taas hieman henkisempään ja hyväntuulisempaan suuntaan. En sano, että rationaalisuus ja masentuneisuus tai henkisyys ja hyväntuulisuus ovat ehdottomasti sidottuja toisiinsa, kunhan kerron omasta tilanteestani tällä hetkellä. Tuntuu, että kaikki rullaa radallaan juuri sen takia, että käyn näitä muutoksia ja ailahteluja läpi ja tiedostan ne. Liike jatkuu, tietyllä tapaa. Alamäestä saa vauhtia ylämäkiin.

En kuitenkaan oikein osaa enää hahmottaa tätä maailmaa sillä tavalla kuin aiemmin, eli tiettyjen polariteettien välisinä jännitteinä. En enää näe maskuliinista ja feminiinistä, yötä ja päivää, tai muuta sellaista mitenkään vastakohtina tai toisistaan erillisinä ilmiöinä. Ne tukevat toinen toistaan, sitä tiettyä jatkuvaa kehää ja kiertoa jonka koen hyvin pyhänä. Syntymästä kasvuun ja kuolemaan, ahdistuksesta rauhoittumiseen ja iloon, sateesta tyyneen ja aurinkoon, aamusta päivään ja yöhön, erosta ikävään ja jälleennäkemiseen, keväästä kesään, syksyyn ja talveen... Kaikki kiertää kehää ja toimii yhtenä limittäin asettuneena kokonaisuutena. Monia sisäkkäisiä ja limittäisiä ympyröitä, jos tämän muodoiksi haluaa pukea. Kaikki niihin liittyvät asiat toimivat nimenomaan kokonaisuuksina (ei ole kuolemaa ilman elämää, ei yötä ilman päivää, valoa ilman varjoa, ahdistusta ilman iloa, myrskyä ilman tyyntä jne), ja niitä on yksittäisinä ilmiöinä täten turha palvoa. Arvostaa, toki, ja pitää, mutta se että nykyisin vain elämä on arvostettua ja kuolema pelättyä, ja että valo ja ilo tuntuvat olevan kaikkien huulilla mutta ihmiset pitävät varjoa ja ahdistusta jotenkin luonnottomina ja yksinomaan synkkinä ja pahoina asioina, on mielestäni väärin.

Jumalat puolestaan tukevat tätä "kehäverkostoa" sen ulkopuolelta. He eivät luo tai tuhoa kehiä (eivät yksin, siihen tarvitaan aina myös yksilön ja monen muun tekijän valmius), mutta pitävät niitä yllä. Pyörittävät näitä universaaleja pyöriä uskomattomalla voimalla, taidolla ja tasapainolla. Asiat muuttuvat ja heilahtelevat, mutta niin on tarkoituskin. Niin asiat yksinkertaisesti toimivat. Miten he taas ovat yhteydessä meihin? Eivät muuttaen pyörien suuntaa, vaan ohjastaen meitä oikeaan suuntaan. Ja tässä taas yksi kierto lisää, antamisen ja vastaanottamisen kierto.

Entä mitä voi kuolevainen uskomattoman voimalliselle ylläpitäjävoimalle antaa? Uskonsa, luottamuksensa, siinä muodossa että kulkee polkuaan siihen suuntaan mihin vaisto vie ja He johdattavat - ei sokeasti, ei. Sokeasti jonkun johdatettavana kulkiessaan nämä elämänkehät menettävät merkityksensä, ainakin minun mielestäni. Jos niihin ei kiinnitä huomiota ja niitä ei arvosta, ne menettävät merkityksensä.


Henkimaailma on todella läsnä, vaikka ihminen näkeekin sen psyykkeensä ja aivojensa inhimillisen "suodattimen" läpi. En itse asiassa oikein enää osaa uskoa, että auroja (että vihaan tuota sanaa), henkiä tai muuta sellaista voi varsinaisesti nähdä silmillään, vaan kokea hyvin selkeinä mielikuvina ja tunnelatauksina.
Se, että tämä ei toimi niin kuin fantasiakirjoissa kuvataan, ei tee tästä maailmasta yhtään sen vähempää paikkaa. Rajujen tärinätranssinäkyjen sijaan saan lähes jatkuvaa mielikuvavirtaa, ja jokseenkin epämääräisiä tunteita ja tunnelmia tietyissä paikoissa tai tiettyjen ihmisten lähellä. Olen kysellyt muutamalta ystävältäni, ja muutenkin todennut, että en todellakaan ole ainoa joka näitä mielikuvia saa - joskus saamme jopa tismalleen samoja mielikuvia. Uskon, että moni muukin huomaisi sen jos puhuisi "henkimaailman hömpötyksistä" yhtä avoimesti.
Pointti lienee siinä, että opin tulkitsemaan sitä, ja miettimään mikä on oman mielikuvitukseni tuotetta ja sen jatkoa, reaktiotani fyysiseen maailmaan, ja mikä taas on reaktioni henkimaailmaan. Tämä taito on hiljaksiin hioutunut vuosien varrella jo melko hyviin mittoihin, mutta joskus toki tulee niitä kausia kun kuittaan kaiken mielikuvitukseni tuotoksiksi.

Ajattelin kirjoittaa jotain pientä tajunnanvirtatekstiä Lughista, näin sopivasti tähän aikaan vuodesta. En muista paljoakaan myyteistä ihan kirjaimellisesti, koska olen pirun huono painamaan tekstiä mieleeni pitkäksi aikaa. Mutta kuitenkin.

Voimakastahtoinen ja -tunteinen inspiraation liekki tulee näin ensimmäisenä kuvailuna mieleen. Ruumiillistuma siitä palosta, joka tulee kun tahtoo luoda jotain, tehdä käsillään. Se kipunointi sormenpäissä.
Auringon lämpö ja toisaalta tulen polttavuus. Kiillotetun pronssin hehku.

Lughin kerrotaan olevan hyvin kaikkitietävä ja -taitava, kirjaimellisesti tässä tapauksessa. Kun hän kysyi jumalilta, tarvitsivatko he soturia, bardia, nahkuria, räätäliä, seppää, taiteilijaa tai minkään muun alan ammattilaista, nämä vastasivat että heillä oli jo kaikki ja häntä ei tarvittaisi - mutta kun Lugh kysyi, oliko heillä ketään jolla oli hallussaan nämä kaikki taidot, portit avautuivat hyvinkin pian.

Tietotaito ja halu käyttää sitä. Ylpeys taidoistaan, ylpeys siitä kuka hän on. Näin minä Lughin tiivistäisin.

Muutama kuva jotka sopivat herraan ja/tai siihen fiilikseen joita hän minussa herättää:

Lueskelin äsken hieman, ja inspiroiduin oikein tosissani. Kirjoitin muutaman sivun päiväkirjaani, tietynlaisen "rauhoittavan kirjeen itselleni". Käytännössä tekstimuotoinen maadoittuminen, sanoisin. Tuntuu hyvältä.
Tavallaan tämä teksti on lähes liiankin henkilökohtainen julkaistavaksi, mutta toisaalta tuntuu jotenkin hyvältä saada se ulos, varsinkin tuon pitkän kylmän loogisen ajattelun kauden jälkeen. On taas aika tuntea.

Kirjoittelin, vaikkakin englanniksi, niin tähän suuntaan:

"Minun ei tarvitse tuntea häpeää siitä, että en tunne kuuluvani tänne. Vaikka rakkaani onkin sydänjuuriaan myöten suomalainen, minun ei tarvitse sitä yrittää olla. Joskus omena putoaa kauas puusta, varsinkin kun jälleensyntymä puuttuu peliin. Vaikka uskon, että monissa tapauksissa synnymme uudelleen vanhaan sukulinjaamme, tai matkaamme tuolle puolen esi-isiemme luokse - joskus niin ei käy. Tuonpuoleisesta palataan usein hyvinkin muuttuneena - jopa aivan toisena ihmisenä tai olentona. Siitä pienestä "väliajasta" kuoleman ja syntymän välillä ei selviä muuttumatta. Ja joskus synnymme uudelleen aivan toiseen aikaan tai paikkaan - ja usein aivan syystä.

Vaikka jumalani eivät ehkä olekaan tämän maan herroja, heitä ei suinkaan ole unohdettu, eivätkä he ole voimattomia. Ja vaikka aiemmin tuntemani haltiat eivät täällä luonnostaan asukaan, he seuraavat usein niitä jotka heidät muistavat. Sillä uskossa, muistossa ja tuttuudessa on uskomatonta voimaa. Kun heidän nimensä mainitaan tarpeeksi usein, ja kun tarinoita heistä kerrotaan täälläkin, läheisessä samankaltaisten ihmisten yhteisössä, uskon että he voimistuvat entisestään.

Vaikka joskus tuntuukin, että olen koditon vaeltaja, asia ei missään nimessä ole niin. Sydämeni lepää aina alkukodissani, ja kehoni tässä kodissa - minulla on kaksi kotia joita rakastan, ja joista olen kiitollinen.

Minun on täysin hyväksyttävää - ja hyväkin - säilyttää omat vanhat sydämeeni iskostetut perinteet ja uskomukset. Minun on hyvä kunnioittaa sitä polkua, jota olen kulkenut jo pitkään, vaikkakin eri muodoissa - rehellisyyden, vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden polkua. Sillä nuo ominaisuudet ovat universaali kieli, jota ymmärretään kyllä, olin missä hyvänsä. Voi olla että moinen avomielisyys tekee minut haavoittuvaiseksi - mutta en kumarra kipua. Koska sekä nahkani että henkeni ovat karaistuneet sekä tämän että toisen maailman tuulissa.

Tulen tosiaan kulkemaan tätä polkua pitkään. Puolustamaan rakastamaani bardin terävällä kielellä, ja soturin yhtä terävällä terällä. Pitämään huolta rakkaimmistani, itsestäni ja tulevista lapsistani käsityöläisen kärsivällisin mielin ja osaavin käsin. Kunnioittamaan ja rakastamaan Jumalia maatyöläisen tarpeella ja rakkaudella, vanhan druidin viisaudella ja sepän punahehkuisella intohimolla. Tulen kulkemaan tällä maankamaralla pehmein askelin, kuin lapsi tai hennon hento haltia.
Kohtaan elämäni ylä- ja alamäet niin kuin vain minä pystyn, enkä kadota tätä polkua näköpiiristäni. En kadota itseäni."

 Henki tosiaan puhuu psyykkeen kautta. Sen olen tässä todennut. Olen tullut varmemmaksi itsestäni ja uskomuksistani. Vaikka ne ovat aina taustalla olleetkin, nyt sain jotenkin annettua itselleni luvan olla oma itseni ja uskoa mihin uskon vaikka tietoni eivät täydelliset olekaan. Legendat ja nimet valahtavat herkästi päästäni, mutta uskon että ne tulevat juurtumaan sinne paremmin käytännön kautta. Nyt siis sitä käytäntöä rakentamaan, jokavuotisia perinteitä ihan vain itselleni, vaikka muut eivät niihin yhtyisikään.

Dagda, Morrigan, Lugh ja kaikki te joiden nimet vain etäisinä merkityksinä mielessäni kaikuvat - tämä on paitsi itselleni, myös teille.

Tämä teksti liittyy tavallaan edelliseen, sekä siihen identiteettitekstiini.

Minulla oli ennen ongelma sen kanssa, että en halunnut käsittää näiden asioiden psykologista puolta. Suljin silmäni siltä. Aivan kuin jokin, mikä on lähtöisin meistä itsestämme olisi jotenkin vähemmän aitoa ja kunnioitettavaa kuin se joka tulee "ulkopuolelta". Se oli sitä aikaa kun olin vielä pahasti kiinni äärettömän mystiikanjanoisessa pikkunoitaminässäni. En jotenkin osannut raapaista pintaa syvemmälle. Jutun juju lienee juuri siinä, että ei oikeastaan ole selkeää rajaa sisäisen ja ulkoisen välillä. Henki puhuu nimenomaan psyykkeen kautta - ilman sitä se ei ole kokonainen, aivan kuten toisinkin päin. Pelkäsin, kuten monet muutkin teininoidat, sitä tiettyä lihallisuutta. Korostin kehon ja mielen ja hengen erillistä olemassaoloa enkä niiden välisiä siteitä.

Ajattelen edelleen Flannia ja muita omasta "ydinpersoonastani" erillisinä, kokonaisina persoonina. Heillä on omat luonteensa ja elämänsä, he ovat kokonaisia ja rakastamisen arvoisia. Ainoa asia mikä oikeastaan erottaa tämän klassisesta dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä on se, että me kommunikoimme keskenämme hyvinkin tiuhaan tahtiin - ja heillä on elämää minun kehoni ulkopuolellakin. Tiedostan, että he ovat oman alitajuntani tuotosta eivätkä niinkään henkisiä ilmiöitä... Mistä pääsemmekin kysymykseen: Voimmeko varmuudella tietää, miten henkimaailma sitten loppujen lopuksi ilmaisee itseään? Onko se aina tosiaan tuo klassisen suora kontakti? Jotkut pystyvät näkemään ja heidät leimataan hulluiksi jne? Entä jos nämä näkijät tosiaan ovatkin "hulluja", psyykkeensä orjia? Tekeekö se heidän sanoistaan, näyistään ja ajatuksistaan vähemmän tosia? Vähemmän pyhiä ja henkisiä? Ovatko he sittenkin yhtäkkiä jotenkin epäpuhtaita, kun heidän metodinsa poikkeavat niistä joita fantasiakirjallisuudessa kuvataan? Ihminen on aina psyykkeensä orja. Näkee asiat aivoillaan. Niin se nyt vaan toimii. Ajatus siitä, että jokin olisi täysin puhtaasti henkistä ja ulkopuolista ja oma psyyke, sen kunto ja kehitys ei vaikuttaisi asioihin mitenkään, alkaa kuulostaa korvaani hetki hetkeltä absurdimmalta.
"Minä" ja "Muu Maailma" toimivat tauottomassa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä - "Henki" ja "Psyyke" samoin. Aivan kuin ihmisen ajatusmaailmaa ei voi ymmärtää erottamalla sen kasvuympäristönsä kontekstista, ei henkeäkään voi ymmärtää ilman psyykettä.

Miten sitten haluaisin muiden reagoivan näihin rakkaisiin ruumiittomiin ystäviini? Omina persooninaan ja samalla kunnioituksella kuin ketä tahansa kohtaan, mutta myös tiedostaen minun psyykkeeni rajat... Koska ei, vaikka he olisivatkin henkiä rautakauden Irlannista, he eivät muista historiallisia yksityiskohtia siltä ajalta tässä kehossa sen enempää kuin minäkään koska tämä nimenomainen pää ei ole siellä ollut painamassa asioita muistiin. Olen kartuttanut tietoni tonkimalla arkeologia-artikkeleita yömyöhällä ja miettimällä pääni puhki. Toivon, että jos joku heistä pölähtää paikalle - joko puhumaan äänelläni tai kirjoittamaan käsilläni - että ihmiset eivät antaisi sen mennä kuuroille korville. Siellä piilee vaikka minkälaista symboliikaa mitä tämä arkiminäni/ydinminäni ei osaa tuoda esille. Kuulette sekä heistä että minusta. Korvat tarkkana.

Nyt on vanhempien (korkeintaan kuukauden vanhojen, kuitenkin) blogitekstien siirto tänne suoritettu, ja olen aivan valmiina lähdössä kohti uusia ajatuksia ja seikkailuja! Päivityksiä saattaa tulla epäsäännöllisesti, koska, no, tämä on taas näitä blogeja. Niitä joita päivitetään perstuntumalta.

Ajatuksia ja ideoita saa toki heittää kommentteihin - olisin itse asiassa niistä enemmän kuin kiitollinen. Kunhan nyt kuitenkin pysytään asiallisuuden rajoissa. Ei ole vaikeaa olla hyvätapainen, oikeasti. Ei vaikka se anonyymi-nappula onkin olemassa. ;)

Näen maailman aika vinkeästi. Uskon sen kokonaisuutena toimivan niin, että koko universumilla on tavallaan yhteinen energianlähde - tai universumi itse on se energianlähde, niinkutsuttu "maailmansielu". Se mikä pistää sikiön sydämen sykähtämään ensi kerran, se mikä saa aivot vapauttamaan niitä kemikaaleja joita se vapauttaa. Vastaus kysymykseen "miksi?", tietyllä tapaa.
Jumalat puolestaan näen tämän primitiivisen ja määrittelemättömän alkuvoiman tulkkeina. Ihmiset käsittävät vaikeat, hyvin abstraktit asiat symboleiden kautta. Se, että näen jumalat symboleina ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä että he olisivat minulle yhtään sen vähemmän epätodellisia tai tärkeitä. He ovat tuon alkuvoiman ruumiillistumia. Jokainen meistä kommunikoi helpommin tietynlaisten arkkityyppien kanssa kuin muiden - usein se on sukutaustainenkin kokemus, sukupolvien muistin tulosta. Lyhyesti, uskon siis tietyllä tapaa että jumalat ovat ihmisen - eivät yksittäisten ihmisten vaan ihmisryhmien - luomia ja muovaamia. Meissä on kaikissa hippunen luomisvoimaa ja sisäistä taiteilijaa, ja se on minulle äärimmäisen pyhä asia.

 Minä "tulen parhaiten toimeen" Irlantilaisen ja pohjoismaisen mytologian hahmojen ja symboliikan kanssa. Ne ovat sopivan mutkikasta ja metsäntuoksuista temmellyskenttää tälle vinkeälle pikku päälleni. Ajattelen enemmän symboleina, ääninä ja kuvina kuin sanoina (itse asiassa ajatukseni eivät ole sanojen muodossa koskaan ennen kuin sanon ne ääneen tai kirjoitan ne ylös, minkä vuoksi olen sanallisen ilmaisuni kanssa hieman hidas ja kömpelö), ja symboliikkaahan kelttien ja viikinkien mytologiasta ei tunnetusti puutu. Tokihan sitä on muuallakin, mutta jotenkin nuo kaksi jotenkin resonoivat oman sointuni kanssa hyvin.

 Olen myös niitä ihmisiä joita ärsyttää suunnattomasti se, että vanhojen jumalten persoonat unohdetaan usein, että heidät vääristetään täysin alkuperäisistä hahmoistaan tunnistamattomiksi ja irrotetaan kontekstista. Toisaalta kontekstista irroittaminen käy järkeen, sillä ajat muuttuvat - ja jumalat niiden mukana, sanon minä! - mutta se, että unohdamme heidän keskeisensä suhteensa sekä toisiinsa että "synnyinmaahansa" ja alkuperäänsä. Esimerkkinä otettakoon esille vaikkapa se, miten Morrigan nähdään usein nykywiccojen piirissä jopa lempeän äidillisenä hahmona. Kenties, koska nykyisin seksuaalisuus ja väkivalta ovat vielä yllättävänkin negatiivisessa valossa esitettyjä ja kuiskaten puhuttuja asioita mediasta huolimatta. Itse olen nähnyt Morriganin aina äärimmäisen dramaattisena ja jopa impulsiivisena, ankarana ja joskus jopa kierona opettajamaisenakin hahmona jolta ei libidoa puutu. Teatraalinen ja sen takia niin kovin kiehtova korppirouva. Täydellisen epätäydellinen. Kun ajattelen häntä, mieleeni nousevat ensimmäisinä hiili, savu, liha, kipu, suola ja kylmyys. Kuulostaako synkältä? Olen aina pitänyt siitä miltä hiili tuntuu käsissäni. Savu on tulen merkki. Tuli toki repii alas, mutta joskus asioita on revittävä alas jotta ne kasvavat takaisin entistä komeampina - kuten psyykkeelleni on käynyt. Liha on kiinteää, selkeästi olemassaolevaa, ravitsevaa. Liha tyydyttää nälän ja sen tietyn primitiivisen himon ja läheisyydenkaipuun. Kipu taas on joskus oikein tarpeellinen potku persuksille, samoin kuin tuli. Suolaa on sekä kyynelissämme että meressä, ja molemmat rauhoittavat minua. Kylmyys tuntuu hyvältä roihun jälkeen - olo on raskas juuri ennen myrskyä, uskomattoman täyteenladattu kun se viimein puhkeaa, ja raukea ja levollinen kun se on ohi. Symboleita. Näen aivan kaiken symboleina.

Entä henkilökohtainen uskomusmaailmani tässä "kaikki ovat ainakin jossain määrin oikeassa"-maailmankatsomuksessani? Se onkin vaikeampi kysymys, en ole vielä itsekään siitä ihan perillä, en miettinyt tarpeeksi. Tulen aina kulkemaan Morriganin siipien alla, sen tiedän. Mutta totta puhuen osittain juuri symbolisen ajatteluni takia minun on hyvin vaikeaa konkreettisesti uskoa mihinkään tai kehenkään jota en ole tavannut samalla tavalla kuin Morrigania. Toisaalta minun on myös hyvin vaikeaa olla uskomatta moniin Irlannin muinaisiin taruihin. Tunnen ne luuytimissäni, vaikka nimet ja tarkat tapahtumat valuvatkin hyvin vikkelästi pois hatarasta muististani.

Tästä pääsemmekin siihen aiheeseen joka kaikessa tässä ahdistaa ja askarruttaa minua. Tuntuu että en tiedä tarpeeksi todella uskoakseni. Tunnen itseni jotenkin vajavaiseksi. Kai se on melko useinkin uudelleenrakentajan osa, mutta haluaisin oppia tuntemaan henkisen minäni ja katsomukseni paremmin.
Mitä nimeä kuiskata nuotion heijastumat silmissään lyyra käsissään?
Mitä tehdä vanhoina juhlapyhinä? Tahdon tuntea heidät, joista laulan ja joista sydämeni laulaa jo ilman sanoja - lauloi, ennen kuin opin edes puhumaan. Minulla ei ole sanoja uskolleni, sanoja jotka pysyisivät muistissani. Ei kirjallista perintöä joka olisi poltettu sieluuni jo sen alkuajoista lähtien. Tarvitsen tarinankertojan, en kirjaa. Tuntuu etten muista, en tiedä enkä opi tarpeeksi vaikka niin tahtoisinkin, ja vaikka kuinka yritän. Minun on kuultava ja tehtävä.

Tosiaan, olen therian ja otherkin. Olen pitkään ajatellut, että olen ollut edellisissä elämissäni leanan sidhe ja susi, plus kenties muutama muu ihmiselämä heitettynä mukaan. Tästä enemmän myöhemmin, pointti lepää tässä vaiheessa juuri siinä, ajattelenko tätä henkisenä vai psykologisena ilmiönä, ja jos ensimmäisenä - kulkeeko aika sittenkään aivan suorana viivana? Ovatko edelliset elämät loppujen lopuksi sittenkään edellisiä elämiä? Tätä olen tässä muutaman päivän miettinyt ihan juurta jaksaen, therian-/otherkinfoorumia ja omaa päätäni apuna käyttäen.


Homman psykologinen puoli. Ajatellaanpa nyt. Tää alkoi joskus peruskoulussa. Luin perkeleesti Harry Potteria (kuten ehkä muistatkin) ja olin koulukiusattu. Ihmissudet on helvetin hyvä power trip. Tuska ja syyllisyys, raaka voima ja vapaus yhteen nivoutuneina. Kapinahenki, ahdistus ja raivo jota en tapani mukaan osannut pukea sanoiksi vaan symboliksi joka jäi suureksi osaksi identiteettiäni. Kun kasvoin, ihmissusi muuttui hiljakseen sudeksi - kapinahenki laumahengeksi ja haluksi todella kuulua johonkin sydänjuuriaan myöten.


Sidheminä taas... No, taiteilijasielu. Hankalasti määriteltävä, arvaamaton, ailahteleva... Yhtä kaikki voimakas, mutta enemmän manipuloiva. Suorastaan pelottavan vapaa mistään inhimillisistä kahleista, ja helvetin karismaattinen. Tämä on käytännössä vastaisku masennuksen aikaiselle ja jälkeiselle romahtaneelle itsetunnolle.

Susi on se jota olen, sidhe se jona toivon ihmisten näkevän minut - sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä: Inspiroiva, ajatuksia herättävä, ehkä hieman hankalatajuinen mutta juuri siksi niin perkeleen kiehtova. Pahassa: Julma pikku paskiainen jolle ei kannata ryttyillä (toisaalta, tähän puoleen yhdistyy edelleen se ihmissusi - brutaali voima).

Törmäsin myös tänään tänään tuolla otherkinfoorumilla erääseen nimenomaan itsensä sidheksi identifioivaan tapaukseen jonka edelliset elämät heittää kronologista häränpersettä - ei aina tiedä voiko aina edes puhua edellisistä elämistä, ja siitä missä järjestyksessä ne on olleet. Olen tuntenut usein samoin kun olen ajatellut tätä henkiselta kantilta. Nyt, murjotaanpa tämä idea ja omat "sidhefiilikseni" samaan rytäkkään. Koska minä todella tunnen olevani näitä kaikkia sisimmässäni - joko olen, tai TULEN OLEMAAN. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta omaan päähäni paljon selkeämmältä kuin suora kronologinen, selkeä jälleensyntymä. Minulla on aina ollut joku ihme ongelma ajan kanssa, en osaa käsittää sitä suorana linjana. Elämä on vähän niin kuin maalaus joka jatkuu miten jatkuu, ei reunasta toiseen vaan kerroksittain, limittäin, lomittain, ristiin ja rastiin.