Book of Transformations

Näen maailman aika vinkeästi. Uskon sen kokonaisuutena toimivan niin, että koko universumilla on tavallaan yhteinen energianlähde - tai universumi itse on se energianlähde, niinkutsuttu "maailmansielu". Se mikä pistää sikiön sydämen sykähtämään ensi kerran, se mikä saa aivot vapauttamaan niitä kemikaaleja joita se vapauttaa. Vastaus kysymykseen "miksi?", tietyllä tapaa.
Jumalat puolestaan näen tämän primitiivisen ja määrittelemättömän alkuvoiman tulkkeina. Ihmiset käsittävät vaikeat, hyvin abstraktit asiat symboleiden kautta. Se, että näen jumalat symboleina ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä että he olisivat minulle yhtään sen vähemmän epätodellisia tai tärkeitä. He ovat tuon alkuvoiman ruumiillistumia. Jokainen meistä kommunikoi helpommin tietynlaisten arkkityyppien kanssa kuin muiden - usein se on sukutaustainenkin kokemus, sukupolvien muistin tulosta. Lyhyesti, uskon siis tietyllä tapaa että jumalat ovat ihmisen - eivät yksittäisten ihmisten vaan ihmisryhmien - luomia ja muovaamia. Meissä on kaikissa hippunen luomisvoimaa ja sisäistä taiteilijaa, ja se on minulle äärimmäisen pyhä asia.

 Minä "tulen parhaiten toimeen" Irlantilaisen ja pohjoismaisen mytologian hahmojen ja symboliikan kanssa. Ne ovat sopivan mutkikasta ja metsäntuoksuista temmellyskenttää tälle vinkeälle pikku päälleni. Ajattelen enemmän symboleina, ääninä ja kuvina kuin sanoina (itse asiassa ajatukseni eivät ole sanojen muodossa koskaan ennen kuin sanon ne ääneen tai kirjoitan ne ylös, minkä vuoksi olen sanallisen ilmaisuni kanssa hieman hidas ja kömpelö), ja symboliikkaahan kelttien ja viikinkien mytologiasta ei tunnetusti puutu. Tokihan sitä on muuallakin, mutta jotenkin nuo kaksi jotenkin resonoivat oman sointuni kanssa hyvin.

 Olen myös niitä ihmisiä joita ärsyttää suunnattomasti se, että vanhojen jumalten persoonat unohdetaan usein, että heidät vääristetään täysin alkuperäisistä hahmoistaan tunnistamattomiksi ja irrotetaan kontekstista. Toisaalta kontekstista irroittaminen käy järkeen, sillä ajat muuttuvat - ja jumalat niiden mukana, sanon minä! - mutta se, että unohdamme heidän keskeisensä suhteensa sekä toisiinsa että "synnyinmaahansa" ja alkuperäänsä. Esimerkkinä otettakoon esille vaikkapa se, miten Morrigan nähdään usein nykywiccojen piirissä jopa lempeän äidillisenä hahmona. Kenties, koska nykyisin seksuaalisuus ja väkivalta ovat vielä yllättävänkin negatiivisessa valossa esitettyjä ja kuiskaten puhuttuja asioita mediasta huolimatta. Itse olen nähnyt Morriganin aina äärimmäisen dramaattisena ja jopa impulsiivisena, ankarana ja joskus jopa kierona opettajamaisenakin hahmona jolta ei libidoa puutu. Teatraalinen ja sen takia niin kovin kiehtova korppirouva. Täydellisen epätäydellinen. Kun ajattelen häntä, mieleeni nousevat ensimmäisinä hiili, savu, liha, kipu, suola ja kylmyys. Kuulostaako synkältä? Olen aina pitänyt siitä miltä hiili tuntuu käsissäni. Savu on tulen merkki. Tuli toki repii alas, mutta joskus asioita on revittävä alas jotta ne kasvavat takaisin entistä komeampina - kuten psyykkeelleni on käynyt. Liha on kiinteää, selkeästi olemassaolevaa, ravitsevaa. Liha tyydyttää nälän ja sen tietyn primitiivisen himon ja läheisyydenkaipuun. Kipu taas on joskus oikein tarpeellinen potku persuksille, samoin kuin tuli. Suolaa on sekä kyynelissämme että meressä, ja molemmat rauhoittavat minua. Kylmyys tuntuu hyvältä roihun jälkeen - olo on raskas juuri ennen myrskyä, uskomattoman täyteenladattu kun se viimein puhkeaa, ja raukea ja levollinen kun se on ohi. Symboleita. Näen aivan kaiken symboleina.

Entä henkilökohtainen uskomusmaailmani tässä "kaikki ovat ainakin jossain määrin oikeassa"-maailmankatsomuksessani? Se onkin vaikeampi kysymys, en ole vielä itsekään siitä ihan perillä, en miettinyt tarpeeksi. Tulen aina kulkemaan Morriganin siipien alla, sen tiedän. Mutta totta puhuen osittain juuri symbolisen ajatteluni takia minun on hyvin vaikeaa konkreettisesti uskoa mihinkään tai kehenkään jota en ole tavannut samalla tavalla kuin Morrigania. Toisaalta minun on myös hyvin vaikeaa olla uskomatta moniin Irlannin muinaisiin taruihin. Tunnen ne luuytimissäni, vaikka nimet ja tarkat tapahtumat valuvatkin hyvin vikkelästi pois hatarasta muististani.

Tästä pääsemmekin siihen aiheeseen joka kaikessa tässä ahdistaa ja askarruttaa minua. Tuntuu että en tiedä tarpeeksi todella uskoakseni. Tunnen itseni jotenkin vajavaiseksi. Kai se on melko useinkin uudelleenrakentajan osa, mutta haluaisin oppia tuntemaan henkisen minäni ja katsomukseni paremmin.
Mitä nimeä kuiskata nuotion heijastumat silmissään lyyra käsissään?
Mitä tehdä vanhoina juhlapyhinä? Tahdon tuntea heidät, joista laulan ja joista sydämeni laulaa jo ilman sanoja - lauloi, ennen kuin opin edes puhumaan. Minulla ei ole sanoja uskolleni, sanoja jotka pysyisivät muistissani. Ei kirjallista perintöä joka olisi poltettu sieluuni jo sen alkuajoista lähtien. Tarvitsen tarinankertojan, en kirjaa. Tuntuu etten muista, en tiedä enkä opi tarpeeksi vaikka niin tahtoisinkin, ja vaikka kuinka yritän. Minun on kuultava ja tehtävä.