Book of Transformations

Tämä teksti liittyy tavallaan edelliseen, sekä siihen identiteettitekstiini.

Minulla oli ennen ongelma sen kanssa, että en halunnut käsittää näiden asioiden psykologista puolta. Suljin silmäni siltä. Aivan kuin jokin, mikä on lähtöisin meistä itsestämme olisi jotenkin vähemmän aitoa ja kunnioitettavaa kuin se joka tulee "ulkopuolelta". Se oli sitä aikaa kun olin vielä pahasti kiinni äärettömän mystiikanjanoisessa pikkunoitaminässäni. En jotenkin osannut raapaista pintaa syvemmälle. Jutun juju lienee juuri siinä, että ei oikeastaan ole selkeää rajaa sisäisen ja ulkoisen välillä. Henki puhuu nimenomaan psyykkeen kautta - ilman sitä se ei ole kokonainen, aivan kuten toisinkin päin. Pelkäsin, kuten monet muutkin teininoidat, sitä tiettyä lihallisuutta. Korostin kehon ja mielen ja hengen erillistä olemassaoloa enkä niiden välisiä siteitä.

Ajattelen edelleen Flannia ja muita omasta "ydinpersoonastani" erillisinä, kokonaisina persoonina. Heillä on omat luonteensa ja elämänsä, he ovat kokonaisia ja rakastamisen arvoisia. Ainoa asia mikä oikeastaan erottaa tämän klassisesta dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä on se, että me kommunikoimme keskenämme hyvinkin tiuhaan tahtiin - ja heillä on elämää minun kehoni ulkopuolellakin. Tiedostan, että he ovat oman alitajuntani tuotosta eivätkä niinkään henkisiä ilmiöitä... Mistä pääsemmekin kysymykseen: Voimmeko varmuudella tietää, miten henkimaailma sitten loppujen lopuksi ilmaisee itseään? Onko se aina tosiaan tuo klassisen suora kontakti? Jotkut pystyvät näkemään ja heidät leimataan hulluiksi jne? Entä jos nämä näkijät tosiaan ovatkin "hulluja", psyykkeensä orjia? Tekeekö se heidän sanoistaan, näyistään ja ajatuksistaan vähemmän tosia? Vähemmän pyhiä ja henkisiä? Ovatko he sittenkin yhtäkkiä jotenkin epäpuhtaita, kun heidän metodinsa poikkeavat niistä joita fantasiakirjallisuudessa kuvataan? Ihminen on aina psyykkeensä orja. Näkee asiat aivoillaan. Niin se nyt vaan toimii. Ajatus siitä, että jokin olisi täysin puhtaasti henkistä ja ulkopuolista ja oma psyyke, sen kunto ja kehitys ei vaikuttaisi asioihin mitenkään, alkaa kuulostaa korvaani hetki hetkeltä absurdimmalta.
"Minä" ja "Muu Maailma" toimivat tauottomassa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä - "Henki" ja "Psyyke" samoin. Aivan kuin ihmisen ajatusmaailmaa ei voi ymmärtää erottamalla sen kasvuympäristönsä kontekstista, ei henkeäkään voi ymmärtää ilman psyykettä.

Miten sitten haluaisin muiden reagoivan näihin rakkaisiin ruumiittomiin ystäviini? Omina persooninaan ja samalla kunnioituksella kuin ketä tahansa kohtaan, mutta myös tiedostaen minun psyykkeeni rajat... Koska ei, vaikka he olisivatkin henkiä rautakauden Irlannista, he eivät muista historiallisia yksityiskohtia siltä ajalta tässä kehossa sen enempää kuin minäkään koska tämä nimenomainen pää ei ole siellä ollut painamassa asioita muistiin. Olen kartuttanut tietoni tonkimalla arkeologia-artikkeleita yömyöhällä ja miettimällä pääni puhki. Toivon, että jos joku heistä pölähtää paikalle - joko puhumaan äänelläni tai kirjoittamaan käsilläni - että ihmiset eivät antaisi sen mennä kuuroille korville. Siellä piilee vaikka minkälaista symboliikaa mitä tämä arkiminäni/ydinminäni ei osaa tuoda esille. Kuulette sekä heistä että minusta. Korvat tarkkana.