Book of Transformations

Olen viime aikoina pohtinut yhteyttäni tuonpuoleiseen melko ahkerasti, kuten monet ovat ehkä huomanneet. Käsitykseni siitä ovat selkeytyneet huomattavasti. Ajattelin tiivistää tähän pikaisesti tämänhetkisen kokemukseni pohjan niin selkeästi kuin mahdollista.

Selkeät ajatukset ja mielikuvat jotka ennen tulkitsin alitajuntani oikuiksi, eivät ole sitä. Henkimaailman viestit (paremman ja vähemmän new agen sanan puutteessa) on toki äärimmäisen helppo tulkita sellaisiksi, koska haaveilen muutenkin paljon ja nämä viestit käyttävät kanavanaan nimenomaan mieltäni. Vanha ajattelutapani oli kuin olisin käsittänyt Skypeen saamani viestit Skypen bugeina sen sijaan että ne olisivat oikeasti ystävieni kirjoittamia, ja että videopuhelut olisivat olleet jotain satunnaisia nauhoitteita muistoistani sen sijaan että joku jossain kaukana haluaisi ottaa minuun yhteyttä juuri nyt.

Tavallisen päiväunelmoinnin ja henkikontaktien välillä on vissi ero, jonka olen nyt oppinut tunnistamaan paremmin. Usein kontakti tapahtuu odottamatta, tietyn hyvin vaikeasti kuvailtavan tunteen saattelemana. Ikään kuin säpsähtäisin hieman kun joku astuu odottamatta huoneeseeni, säpsähdän sitä että joku astuu odottamatta ajatustilaani. Toki hiljaiset visiitit eivät ole niin odottamattomia, mutta kun joku esimerkiksi puhuu, en tietenkään voi etukäteen tietää mitä he aikovat sanoa - minkä vuoksi erityisesti ei-niin-tuttujen henkien kanssa kommunikointi voi olla raskastakin. Tai ilmiö jota kutsun "henkiseksi taskupuheluksi", eli se, kun kuulen yhtäkkiä pätkiä sieltä täältä joidenkin keskusteluista ilman että se on varsinainen tarkoitus. Olen aina ollut aikamoinen haaveilija, joten olen tottunut hyvinkin eläviin mielikuviin - vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää miten erilaisia jotkut niistä todella ovat. Unelmointi on minulle niin iso itsestäänselvyys, että olen pistänyt joitain asioita sen piikkiin sen kummempia miettimättä.

Henki voi viestiä hyvin rajoitetusti ns. "puhtaasti ja suoraan". Itse asiassa ei juuri lainkaan. Oma psyykkeeni ja ajatusmaailma johon olen kasvanut, on aina filtterinä näissä kontakteissa (taskupuheluiden kohdalla tätä tosin pitää vielä miettiä, niissä on aina oma outo tunnelmansa). Kun joku kertoo minulle, tai kommunikoi jonkun muun kanssa kehoni välityksellä - erityisesti jälkimmäisessä tilanteessa - kehoni ja mieleni vaikuttaa toki asioiden ilmaisuun. Esimerkiksi Flann saattaa toisinaan kuulostaa hyvinkin tyyneltä kertoessaan vaikkapa läpi käymistään taisteluista ja traumoista koska MINULLA ei voi tietenkään olla aavistustakaan miltä tietyt asiat tuntuvat. Hänen mielessään varmasti myllertää noin sata eri ajatusta ja tunnetta, mutta niitä ei voi tuoda esille tässä suhteessa vajavaisen ilmaisun takia. Sen sijaan hän osaa esimerkiksi piirtää ja käyttää facebookia tässä kehossa oikein mainiosti, ja osaa kuvailla tasan tarkkaan miltä päärynämehujää maistuu - kesältä.
Ehkä tästä johtuen mielikuvitukseni ja samaistumiskykyni ovatkin harjaantuneet entisestään. Voin ainakin jollain tasolla kuvitella, miltä tuntuu kun pää lyödään hartioilta, mutta en sattuneista syistä kovin mielelläni tee sitä.

Samoin kuin Flann ei osaa kertoa kotopuolen kokemuksistaan täydellisesti ollessaan tässä kehossa, minäkään en voi mennä hänen kotiinsa kertomaan mitä on olla auton kyydissä moottoritiellä sadankahdenkympin tuntivauhdissa. Vaikka tietäisinkin teoriassa, en juuri tuon saman ilmaisullisen muurin takia osaisi kertoa siitä kunnolla, vaan olisin yksinkertaisesti helvetin paska opettaja joka ei saa pointtiaan läpi niin millään. Ajan myötä yhteinen kieli toki kehittyy, mutta siihen tulee todennäköisesti kulumaan helvetillisen pitkä aika.

Toisinaan minua ottaa päähän tämä kommunikoinnin epäsuoruus ja rikkonaisuus. Tuntuu että haluaisin jotenkin aistia nämä asiat konkreettisemmin. Se on todennäköisesti mahdollista, mutta ainakin omalla kohdallani on hyväksyttävä se että se tulee vaatimaan järkyttävän määrän aikaa ja työtä. Enkä oikein uskalla aina myöntää tätä minkä koen olevan "kokemuksen puutetta", mikä tosiasiassa on aivan normaalia kehitystä. Asetan riman liian korkealle (kuten minulla on tapana) ja siitäkin johtuen häpeilen hieman, en ole niin varma omista kyvyistäni ja taipumuksistani, enkä täten uskalla puhua näistä asioista kamalan paljon. En vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi itsevarma tämän asian tiimoilta "tullakseni ulos luutakomerosta". Minulla ei vielä ole siihen vaadittavaa selkeää ajatuskaavaa ja kykyä viestiä siitä ja toteuttaa sitä haluamallani tavalla, mutta uskon että se kyllä tulee ajan myötä. En vain ole kovinkaan kärsivällinen.