Thursday, 19 September 2013

Ongelma joka tulee eteen aina toisinaan

01:20 | Posted by | Edit Post


Koen olevani ainakin jollain tasolla yhteydessä henkimaailmaan, vaikka tähän aikaan syntynyt psyykkeeni rajoittaakin viestintää melko suuresti. Joskus - uskokaa tai älkää - iskee syyllisyys siitä. Mieleen nousee kysymyksiä kuten "Onko tämä ok?", "Olenko hullu?", "Mikä minä olen keskustelemaan näiden ihmisten ja olentojen kanssa?", "Miksi juuri minä?" ja "Ajattelevatko muut, että olen feikki? Onko ok puhua näistä asioista?". Tuntuu, että hirveän monet ovat vastaavanlaisista kohtaamisista kamalan hiljaa. Epävarmuus siitä, mikä oikeastaan on "henki", mikä on sen määritelmä, aiheuttaa tämän. Ainakin minä uskoisin. Kun henget viestivät psyykkeen kautta ja sen filtteröimänä, se on hyvin helppo tulkita joksikin mielenhäiriöksi - kuten nyky-yhteiskunnassa on tapana. Kaikki poikkeava luokitellaan sairaudeksi, vaikka se olisikin yksinkertaisesti piirre ihmisessä. Näitä asioita vähätellään. Kuittaillaan kovasti tyyliin "Se on vaan sun mielessä, älä mieti sitä liikaa", ja hyssytellään ihan kuin henkien mainitseminenkin toisi papin tai psykiatrin ovelle. Ihan kuin siinä olisi jotain hävettävää. Ja kun tällaiset piirteet tulkitaan sairaudeksi tai sellaisen oireeksi sen sijaan, että otettaisiin huomioon asian toinen, aivan yhtä mahdollinen puoli, jää niiden kokijalle tunne siitä että ei kuulu joukkoon. Että sellaista tapahtuu vain elokuvissa - ja että sen pitäisi jotenkin aina tapahtua niin kuin elokuvissa. Dramaattisia kehonvaltaamisia ja täydellisinä säilyneitä muistoja menneiltä ajoilta. Omien tunteiden, populäärikulttuurin ja nykyisen "rationaalisuus"buumin aiheuttama raju ristiriita saa aikaan hämmennyksen tunteita. Tunteita siitä että pitäisi epäillä itseään.

Nämä mielikuvat, nämä ihmiset, ovat aivan liian kokonaisia ollakseen jokin mielenoikku. Liian monimutkaisia. He ovat aivan liian todellisia - ja aivan liian harmittomia - että voisin täysin syvällä sisimmässäni uskoa heidät vain oman mieleni tuotoksiksi. Sanoisin, että oma mieleni täydentää heitä sieltä missä heissä on ajan tuomia aukkoja.

En väitä olevani profeetta. En väitä saavani täydellistä, historiallisesti korrektia tietoa näiltä henkisiltä esi-isiltäni. He eivät muista puoliakaan elämästään maan päällä itsekään. Minä voin auttaa heitä muistuttamalla, tonkimalla pientä nippelitietoa kirjoista. En enempää. He voivat auttaa minua peileinä itseeni ja tukijoina muuten kovin yksinäisellä polulla.

Joskus on vaikeaa hengittää, kun sisällä riitelevät kaksi eri ajatusta.
"Tämä on totta. Tiedän että se on. Se, että he viestivät psyykkeeni välityksellä, eivät tee siitä vähemmän todellista. He eivät vaikeuta elämääni enkä ota heidän sanojaan itsestäänselvinä totuuksina. Se, että he ovat vanhempia, ei varsinaisesti tarkoita että he olisivat jotenkin viisaampia ja parempia ja ansaitsisivat vallata minun oman järkeni ja tapani ajatella."
"Entä jos olen vain suuruudenhullu feikkaaja. Yksinäinen pikkutyttö mielikuvitusystävineen."

Tuomitsen itseni joskus hyvinkin rankasti tässä aiheessa - ja tuomitsen samalla myös nämä mainitsemani henget. Se ei varsinaisesti miellytä heitä, varsinkaan räiskyvimpiä persoonia. En halua olla tuomitseva, mutta olen ikävä kyllä kasvanut tähän "Ei tuollaisia höpöhöpöjuttuja ole olemassa"-maailmaan. Päässä kaikuu pieni vastalause "Mutta tämä on erilaista. En väitä että olen niin kuin joku ennustajaeukko elokuvissa. Tämä on totta".

Artikkeli aihetta sivuten/aiheeseen liittyen CR FAQ-sivulla jonka kanssa olen täysin samoilla linjoilla:


Ja tuosta kun scrollaa alaspäin niin löytyy jatkokysymys samaisesta aiheesta.

0 comments:

Post a Comment

Subscribe to: Post Comments (Atom)

Hieman erilainen "Book of Shadows"

Kelttirekonstruktionisti höpöttää kohtaamisistaan henkimaailman kanssa, myyteistä ja taruista, filosofiasta ja elämästään ylipäätään. Teksti on melko henkilökohtaista, mutta toivon että tästä saattaa olla vielä apua muillekin jonain päivänä.

Powered by Blogger.

Blogger Template created with Artisteer by .