Book of Transformations

Kuten tässä blogissakin näkyy, ajattelin tuossa aivan hetki sitten hyvinkin rationaalisesti ja psyykepohjaisesti, jopa kylmästi tietyssä mielessä. Vähemmästäkin masentuu (kyllä, sitäkin on ollut ilmassa). Varoitan, seuraava teksti tulee todennäköisesti olemaan vaikealukuista, varsinkin loppua kohden, jos itseäni yhtään tunnen.

Tiedättekö sen new age-höpötyksen täydellisestä tasapainosta ja plaaplaa? En usko sen olevan mahdollista - en sillä tavalla kuin se usein ällöttävän kliseisesti kuvataan. Ainakin minä tarvitsen näitä vaihteluja ja ailahteluja. Muutos on osa elämää. Kun on tarpeeksi kauan ottanut järkiperäisen kannan asioihin, ja ollut ankeassa mielentilassa, tuntuu että pyörä pyörähtää sen jälkeen automaattisesti taas hieman henkisempään ja hyväntuulisempaan suuntaan. En sano, että rationaalisuus ja masentuneisuus tai henkisyys ja hyväntuulisuus ovat ehdottomasti sidottuja toisiinsa, kunhan kerron omasta tilanteestani tällä hetkellä. Tuntuu, että kaikki rullaa radallaan juuri sen takia, että käyn näitä muutoksia ja ailahteluja läpi ja tiedostan ne. Liike jatkuu, tietyllä tapaa. Alamäestä saa vauhtia ylämäkiin.

En kuitenkaan oikein osaa enää hahmottaa tätä maailmaa sillä tavalla kuin aiemmin, eli tiettyjen polariteettien välisinä jännitteinä. En enää näe maskuliinista ja feminiinistä, yötä ja päivää, tai muuta sellaista mitenkään vastakohtina tai toisistaan erillisinä ilmiöinä. Ne tukevat toinen toistaan, sitä tiettyä jatkuvaa kehää ja kiertoa jonka koen hyvin pyhänä. Syntymästä kasvuun ja kuolemaan, ahdistuksesta rauhoittumiseen ja iloon, sateesta tyyneen ja aurinkoon, aamusta päivään ja yöhön, erosta ikävään ja jälleennäkemiseen, keväästä kesään, syksyyn ja talveen... Kaikki kiertää kehää ja toimii yhtenä limittäin asettuneena kokonaisuutena. Monia sisäkkäisiä ja limittäisiä ympyröitä, jos tämän muodoiksi haluaa pukea. Kaikki niihin liittyvät asiat toimivat nimenomaan kokonaisuuksina (ei ole kuolemaa ilman elämää, ei yötä ilman päivää, valoa ilman varjoa, ahdistusta ilman iloa, myrskyä ilman tyyntä jne), ja niitä on yksittäisinä ilmiöinä täten turha palvoa. Arvostaa, toki, ja pitää, mutta se että nykyisin vain elämä on arvostettua ja kuolema pelättyä, ja että valo ja ilo tuntuvat olevan kaikkien huulilla mutta ihmiset pitävät varjoa ja ahdistusta jotenkin luonnottomina ja yksinomaan synkkinä ja pahoina asioina, on mielestäni väärin.

Jumalat puolestaan tukevat tätä "kehäverkostoa" sen ulkopuolelta. He eivät luo tai tuhoa kehiä (eivät yksin, siihen tarvitaan aina myös yksilön ja monen muun tekijän valmius), mutta pitävät niitä yllä. Pyörittävät näitä universaaleja pyöriä uskomattomalla voimalla, taidolla ja tasapainolla. Asiat muuttuvat ja heilahtelevat, mutta niin on tarkoituskin. Niin asiat yksinkertaisesti toimivat. Miten he taas ovat yhteydessä meihin? Eivät muuttaen pyörien suuntaa, vaan ohjastaen meitä oikeaan suuntaan. Ja tässä taas yksi kierto lisää, antamisen ja vastaanottamisen kierto.

Entä mitä voi kuolevainen uskomattoman voimalliselle ylläpitäjävoimalle antaa? Uskonsa, luottamuksensa, siinä muodossa että kulkee polkuaan siihen suuntaan mihin vaisto vie ja He johdattavat - ei sokeasti, ei. Sokeasti jonkun johdatettavana kulkiessaan nämä elämänkehät menettävät merkityksensä, ainakin minun mielestäni. Jos niihin ei kiinnitä huomiota ja niitä ei arvosta, ne menettävät merkityksensä.


Henkimaailma on todella läsnä, vaikka ihminen näkeekin sen psyykkeensä ja aivojensa inhimillisen "suodattimen" läpi. En itse asiassa oikein enää osaa uskoa, että auroja (että vihaan tuota sanaa), henkiä tai muuta sellaista voi varsinaisesti nähdä silmillään, vaan kokea hyvin selkeinä mielikuvina ja tunnelatauksina.
Se, että tämä ei toimi niin kuin fantasiakirjoissa kuvataan, ei tee tästä maailmasta yhtään sen vähempää paikkaa. Rajujen tärinätranssinäkyjen sijaan saan lähes jatkuvaa mielikuvavirtaa, ja jokseenkin epämääräisiä tunteita ja tunnelmia tietyissä paikoissa tai tiettyjen ihmisten lähellä. Olen kysellyt muutamalta ystävältäni, ja muutenkin todennut, että en todellakaan ole ainoa joka näitä mielikuvia saa - joskus saamme jopa tismalleen samoja mielikuvia. Uskon, että moni muukin huomaisi sen jos puhuisi "henkimaailman hömpötyksistä" yhtä avoimesti.
Pointti lienee siinä, että opin tulkitsemaan sitä, ja miettimään mikä on oman mielikuvitukseni tuotetta ja sen jatkoa, reaktiotani fyysiseen maailmaan, ja mikä taas on reaktioni henkimaailmaan. Tämä taito on hiljaksiin hioutunut vuosien varrella jo melko hyviin mittoihin, mutta joskus toki tulee niitä kausia kun kuittaan kaiken mielikuvitukseni tuotoksiksi.