Book of Transformations

Tämä teksti liittyy tavallaan edelliseen, sekä siihen identiteettitekstiini.

Minulla oli ennen ongelma sen kanssa, että en halunnut käsittää näiden asioiden psykologista puolta. Suljin silmäni siltä. Aivan kuin jokin, mikä on lähtöisin meistä itsestämme olisi jotenkin vähemmän aitoa ja kunnioitettavaa kuin se joka tulee "ulkopuolelta". Se oli sitä aikaa kun olin vielä pahasti kiinni äärettömän mystiikanjanoisessa pikkunoitaminässäni. En jotenkin osannut raapaista pintaa syvemmälle. Jutun juju lienee juuri siinä, että ei oikeastaan ole selkeää rajaa sisäisen ja ulkoisen välillä. Henki puhuu nimenomaan psyykkeen kautta - ilman sitä se ei ole kokonainen, aivan kuten toisinkin päin. Pelkäsin, kuten monet muutkin teininoidat, sitä tiettyä lihallisuutta. Korostin kehon ja mielen ja hengen erillistä olemassaoloa enkä niiden välisiä siteitä.

Ajattelen edelleen Flannia ja muita omasta "ydinpersoonastani" erillisinä, kokonaisina persoonina. Heillä on omat luonteensa ja elämänsä, he ovat kokonaisia ja rakastamisen arvoisia. Ainoa asia mikä oikeastaan erottaa tämän klassisesta dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä on se, että me kommunikoimme keskenämme hyvinkin tiuhaan tahtiin - ja heillä on elämää minun kehoni ulkopuolellakin. Tiedostan, että he ovat oman alitajuntani tuotosta eivätkä niinkään henkisiä ilmiöitä... Mistä pääsemmekin kysymykseen: Voimmeko varmuudella tietää, miten henkimaailma sitten loppujen lopuksi ilmaisee itseään? Onko se aina tosiaan tuo klassisen suora kontakti? Jotkut pystyvät näkemään ja heidät leimataan hulluiksi jne? Entä jos nämä näkijät tosiaan ovatkin "hulluja", psyykkeensä orjia? Tekeekö se heidän sanoistaan, näyistään ja ajatuksistaan vähemmän tosia? Vähemmän pyhiä ja henkisiä? Ovatko he sittenkin yhtäkkiä jotenkin epäpuhtaita, kun heidän metodinsa poikkeavat niistä joita fantasiakirjallisuudessa kuvataan? Ihminen on aina psyykkeensä orja. Näkee asiat aivoillaan. Niin se nyt vaan toimii. Ajatus siitä, että jokin olisi täysin puhtaasti henkistä ja ulkopuolista ja oma psyyke, sen kunto ja kehitys ei vaikuttaisi asioihin mitenkään, alkaa kuulostaa korvaani hetki hetkeltä absurdimmalta.
"Minä" ja "Muu Maailma" toimivat tauottomassa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä - "Henki" ja "Psyyke" samoin. Aivan kuin ihmisen ajatusmaailmaa ei voi ymmärtää erottamalla sen kasvuympäristönsä kontekstista, ei henkeäkään voi ymmärtää ilman psyykettä.

Miten sitten haluaisin muiden reagoivan näihin rakkaisiin ruumiittomiin ystäviini? Omina persooninaan ja samalla kunnioituksella kuin ketä tahansa kohtaan, mutta myös tiedostaen minun psyykkeeni rajat... Koska ei, vaikka he olisivatkin henkiä rautakauden Irlannista, he eivät muista historiallisia yksityiskohtia siltä ajalta tässä kehossa sen enempää kuin minäkään koska tämä nimenomainen pää ei ole siellä ollut painamassa asioita muistiin. Olen kartuttanut tietoni tonkimalla arkeologia-artikkeleita yömyöhällä ja miettimällä pääni puhki. Toivon, että jos joku heistä pölähtää paikalle - joko puhumaan äänelläni tai kirjoittamaan käsilläni - että ihmiset eivät antaisi sen mennä kuuroille korville. Siellä piilee vaikka minkälaista symboliikaa mitä tämä arkiminäni/ydinminäni ei osaa tuoda esille. Kuulette sekä heistä että minusta. Korvat tarkkana.

Nyt on vanhempien (korkeintaan kuukauden vanhojen, kuitenkin) blogitekstien siirto tänne suoritettu, ja olen aivan valmiina lähdössä kohti uusia ajatuksia ja seikkailuja! Päivityksiä saattaa tulla epäsäännöllisesti, koska, no, tämä on taas näitä blogeja. Niitä joita päivitetään perstuntumalta.

Ajatuksia ja ideoita saa toki heittää kommentteihin - olisin itse asiassa niistä enemmän kuin kiitollinen. Kunhan nyt kuitenkin pysytään asiallisuuden rajoissa. Ei ole vaikeaa olla hyvätapainen, oikeasti. Ei vaikka se anonyymi-nappula onkin olemassa. ;)

Näen maailman aika vinkeästi. Uskon sen kokonaisuutena toimivan niin, että koko universumilla on tavallaan yhteinen energianlähde - tai universumi itse on se energianlähde, niinkutsuttu "maailmansielu". Se mikä pistää sikiön sydämen sykähtämään ensi kerran, se mikä saa aivot vapauttamaan niitä kemikaaleja joita se vapauttaa. Vastaus kysymykseen "miksi?", tietyllä tapaa.
Jumalat puolestaan näen tämän primitiivisen ja määrittelemättömän alkuvoiman tulkkeina. Ihmiset käsittävät vaikeat, hyvin abstraktit asiat symboleiden kautta. Se, että näen jumalat symboleina ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä että he olisivat minulle yhtään sen vähemmän epätodellisia tai tärkeitä. He ovat tuon alkuvoiman ruumiillistumia. Jokainen meistä kommunikoi helpommin tietynlaisten arkkityyppien kanssa kuin muiden - usein se on sukutaustainenkin kokemus, sukupolvien muistin tulosta. Lyhyesti, uskon siis tietyllä tapaa että jumalat ovat ihmisen - eivät yksittäisten ihmisten vaan ihmisryhmien - luomia ja muovaamia. Meissä on kaikissa hippunen luomisvoimaa ja sisäistä taiteilijaa, ja se on minulle äärimmäisen pyhä asia.

 Minä "tulen parhaiten toimeen" Irlantilaisen ja pohjoismaisen mytologian hahmojen ja symboliikan kanssa. Ne ovat sopivan mutkikasta ja metsäntuoksuista temmellyskenttää tälle vinkeälle pikku päälleni. Ajattelen enemmän symboleina, ääninä ja kuvina kuin sanoina (itse asiassa ajatukseni eivät ole sanojen muodossa koskaan ennen kuin sanon ne ääneen tai kirjoitan ne ylös, minkä vuoksi olen sanallisen ilmaisuni kanssa hieman hidas ja kömpelö), ja symboliikkaahan kelttien ja viikinkien mytologiasta ei tunnetusti puutu. Tokihan sitä on muuallakin, mutta jotenkin nuo kaksi jotenkin resonoivat oman sointuni kanssa hyvin.

 Olen myös niitä ihmisiä joita ärsyttää suunnattomasti se, että vanhojen jumalten persoonat unohdetaan usein, että heidät vääristetään täysin alkuperäisistä hahmoistaan tunnistamattomiksi ja irrotetaan kontekstista. Toisaalta kontekstista irroittaminen käy järkeen, sillä ajat muuttuvat - ja jumalat niiden mukana, sanon minä! - mutta se, että unohdamme heidän keskeisensä suhteensa sekä toisiinsa että "synnyinmaahansa" ja alkuperäänsä. Esimerkkinä otettakoon esille vaikkapa se, miten Morrigan nähdään usein nykywiccojen piirissä jopa lempeän äidillisenä hahmona. Kenties, koska nykyisin seksuaalisuus ja väkivalta ovat vielä yllättävänkin negatiivisessa valossa esitettyjä ja kuiskaten puhuttuja asioita mediasta huolimatta. Itse olen nähnyt Morriganin aina äärimmäisen dramaattisena ja jopa impulsiivisena, ankarana ja joskus jopa kierona opettajamaisenakin hahmona jolta ei libidoa puutu. Teatraalinen ja sen takia niin kovin kiehtova korppirouva. Täydellisen epätäydellinen. Kun ajattelen häntä, mieleeni nousevat ensimmäisinä hiili, savu, liha, kipu, suola ja kylmyys. Kuulostaako synkältä? Olen aina pitänyt siitä miltä hiili tuntuu käsissäni. Savu on tulen merkki. Tuli toki repii alas, mutta joskus asioita on revittävä alas jotta ne kasvavat takaisin entistä komeampina - kuten psyykkeelleni on käynyt. Liha on kiinteää, selkeästi olemassaolevaa, ravitsevaa. Liha tyydyttää nälän ja sen tietyn primitiivisen himon ja läheisyydenkaipuun. Kipu taas on joskus oikein tarpeellinen potku persuksille, samoin kuin tuli. Suolaa on sekä kyynelissämme että meressä, ja molemmat rauhoittavat minua. Kylmyys tuntuu hyvältä roihun jälkeen - olo on raskas juuri ennen myrskyä, uskomattoman täyteenladattu kun se viimein puhkeaa, ja raukea ja levollinen kun se on ohi. Symboleita. Näen aivan kaiken symboleina.

Entä henkilökohtainen uskomusmaailmani tässä "kaikki ovat ainakin jossain määrin oikeassa"-maailmankatsomuksessani? Se onkin vaikeampi kysymys, en ole vielä itsekään siitä ihan perillä, en miettinyt tarpeeksi. Tulen aina kulkemaan Morriganin siipien alla, sen tiedän. Mutta totta puhuen osittain juuri symbolisen ajatteluni takia minun on hyvin vaikeaa konkreettisesti uskoa mihinkään tai kehenkään jota en ole tavannut samalla tavalla kuin Morrigania. Toisaalta minun on myös hyvin vaikeaa olla uskomatta moniin Irlannin muinaisiin taruihin. Tunnen ne luuytimissäni, vaikka nimet ja tarkat tapahtumat valuvatkin hyvin vikkelästi pois hatarasta muististani.

Tästä pääsemmekin siihen aiheeseen joka kaikessa tässä ahdistaa ja askarruttaa minua. Tuntuu että en tiedä tarpeeksi todella uskoakseni. Tunnen itseni jotenkin vajavaiseksi. Kai se on melko useinkin uudelleenrakentajan osa, mutta haluaisin oppia tuntemaan henkisen minäni ja katsomukseni paremmin.
Mitä nimeä kuiskata nuotion heijastumat silmissään lyyra käsissään?
Mitä tehdä vanhoina juhlapyhinä? Tahdon tuntea heidät, joista laulan ja joista sydämeni laulaa jo ilman sanoja - lauloi, ennen kuin opin edes puhumaan. Minulla ei ole sanoja uskolleni, sanoja jotka pysyisivät muistissani. Ei kirjallista perintöä joka olisi poltettu sieluuni jo sen alkuajoista lähtien. Tarvitsen tarinankertojan, en kirjaa. Tuntuu etten muista, en tiedä enkä opi tarpeeksi vaikka niin tahtoisinkin, ja vaikka kuinka yritän. Minun on kuultava ja tehtävä.

Tosiaan, olen therian ja otherkin. Olen pitkään ajatellut, että olen ollut edellisissä elämissäni leanan sidhe ja susi, plus kenties muutama muu ihmiselämä heitettynä mukaan. Tästä enemmän myöhemmin, pointti lepää tässä vaiheessa juuri siinä, ajattelenko tätä henkisenä vai psykologisena ilmiönä, ja jos ensimmäisenä - kulkeeko aika sittenkään aivan suorana viivana? Ovatko edelliset elämät loppujen lopuksi sittenkään edellisiä elämiä? Tätä olen tässä muutaman päivän miettinyt ihan juurta jaksaen, therian-/otherkinfoorumia ja omaa päätäni apuna käyttäen.


Homman psykologinen puoli. Ajatellaanpa nyt. Tää alkoi joskus peruskoulussa. Luin perkeleesti Harry Potteria (kuten ehkä muistatkin) ja olin koulukiusattu. Ihmissudet on helvetin hyvä power trip. Tuska ja syyllisyys, raaka voima ja vapaus yhteen nivoutuneina. Kapinahenki, ahdistus ja raivo jota en tapani mukaan osannut pukea sanoiksi vaan symboliksi joka jäi suureksi osaksi identiteettiäni. Kun kasvoin, ihmissusi muuttui hiljakseen sudeksi - kapinahenki laumahengeksi ja haluksi todella kuulua johonkin sydänjuuriaan myöten.


Sidheminä taas... No, taiteilijasielu. Hankalasti määriteltävä, arvaamaton, ailahteleva... Yhtä kaikki voimakas, mutta enemmän manipuloiva. Suorastaan pelottavan vapaa mistään inhimillisistä kahleista, ja helvetin karismaattinen. Tämä on käytännössä vastaisku masennuksen aikaiselle ja jälkeiselle romahtaneelle itsetunnolle.

Susi on se jota olen, sidhe se jona toivon ihmisten näkevän minut - sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä: Inspiroiva, ajatuksia herättävä, ehkä hieman hankalatajuinen mutta juuri siksi niin perkeleen kiehtova. Pahassa: Julma pikku paskiainen jolle ei kannata ryttyillä (toisaalta, tähän puoleen yhdistyy edelleen se ihmissusi - brutaali voima).

Törmäsin myös tänään tänään tuolla otherkinfoorumilla erääseen nimenomaan itsensä sidheksi identifioivaan tapaukseen jonka edelliset elämät heittää kronologista häränpersettä - ei aina tiedä voiko aina edes puhua edellisistä elämistä, ja siitä missä järjestyksessä ne on olleet. Olen tuntenut usein samoin kun olen ajatellut tätä henkiselta kantilta. Nyt, murjotaanpa tämä idea ja omat "sidhefiilikseni" samaan rytäkkään. Koska minä todella tunnen olevani näitä kaikkia sisimmässäni - joko olen, tai TULEN OLEMAAN. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta omaan päähäni paljon selkeämmältä kuin suora kronologinen, selkeä jälleensyntymä. Minulla on aina ollut joku ihme ongelma ajan kanssa, en osaa käsittää sitä suorana linjana. Elämä on vähän niin kuin maalaus joka jatkuu miten jatkuu, ei reunasta toiseen vaan kerroksittain, limittäin, lomittain, ristiin ja rastiin.