Book of Transformations

Tuollaista tuli lueskeltua aamuyöhön asti eilen. Varsinainen kultakaivos kirjaksi! :) Sain otettua viitisen sivua muistiinpanoja yhden illan aikana ja olen harvinaisen tyytyväinen. Inspiroivaa luettavaa tämän sivuston lisäksi: The CR FAQ. Olen ollut tässä viime päivinä vielä entistäkin intohimoisempi aiheen suhteen jostain tuntemattomasta syystä. Kaipa stressi on osasyynä siihen miksi tukeudun tähän taas niin paljon. En pistä pahakseni, lukeminen toimii paremmin kuin yksikään masennuslääke. ;)

Tänään alkaisi muuttourakka uuteen kämppään. Tulee olemaan aikamoinen urakka roudata kaikki tavarat sinne kolmanteen kerrokseen kierreportaiden kautta ilman hissiä, varsinkin kun flunssakin painaa päälle, mutta eiköhän tuosta selvitä. Motivaationa toimii se että vaikka kämppä itse ei olekaan ihan priimakunnossa, niin se on sentään mahtavalla paikalla! Luonnonsuojelualueen ja rannan vieressä, ja viidensadan metrin päässä lähimmästä kaupasta ja jousiammuntapaikasta. Täydellistä.

Mielialat ovat heitelleet aika rankasti taas, mutta tuntuu että vaikka tuo syömishäiriö ja muu oireileekin taas, niin alkaa olla kaikenkaikkiaan hieman tasaisempi olo. Kyllä tämä tästä kunhan saa nuo pääasialliset stressin aiheet pois alta, ainakin luulisin.

On ikävä porkkanahiuksia, vaikka niitä olikin hanurista pitää yllä. :< On jotenkin niin tujakka pigmentti omassa päässä että kuluu kaikki väri hiton nopeasti pois. Ketuttaa että on omasta takaa paljon punapigmenttiä mutta hiukset ei silti voi olla rehellisesti punaiset vaan jotkut epämääräisen ruskeat. Pikkukeltin hiuskriisi.

Kuten tässä blogissakin näkyy, ajattelin tuossa aivan hetki sitten hyvinkin rationaalisesti ja psyykepohjaisesti, jopa kylmästi tietyssä mielessä. Vähemmästäkin masentuu (kyllä, sitäkin on ollut ilmassa). Varoitan, seuraava teksti tulee todennäköisesti olemaan vaikealukuista, varsinkin loppua kohden, jos itseäni yhtään tunnen.

Tiedättekö sen new age-höpötyksen täydellisestä tasapainosta ja plaaplaa? En usko sen olevan mahdollista - en sillä tavalla kuin se usein ällöttävän kliseisesti kuvataan. Ainakin minä tarvitsen näitä vaihteluja ja ailahteluja. Muutos on osa elämää. Kun on tarpeeksi kauan ottanut järkiperäisen kannan asioihin, ja ollut ankeassa mielentilassa, tuntuu että pyörä pyörähtää sen jälkeen automaattisesti taas hieman henkisempään ja hyväntuulisempaan suuntaan. En sano, että rationaalisuus ja masentuneisuus tai henkisyys ja hyväntuulisuus ovat ehdottomasti sidottuja toisiinsa, kunhan kerron omasta tilanteestani tällä hetkellä. Tuntuu, että kaikki rullaa radallaan juuri sen takia, että käyn näitä muutoksia ja ailahteluja läpi ja tiedostan ne. Liike jatkuu, tietyllä tapaa. Alamäestä saa vauhtia ylämäkiin.

En kuitenkaan oikein osaa enää hahmottaa tätä maailmaa sillä tavalla kuin aiemmin, eli tiettyjen polariteettien välisinä jännitteinä. En enää näe maskuliinista ja feminiinistä, yötä ja päivää, tai muuta sellaista mitenkään vastakohtina tai toisistaan erillisinä ilmiöinä. Ne tukevat toinen toistaan, sitä tiettyä jatkuvaa kehää ja kiertoa jonka koen hyvin pyhänä. Syntymästä kasvuun ja kuolemaan, ahdistuksesta rauhoittumiseen ja iloon, sateesta tyyneen ja aurinkoon, aamusta päivään ja yöhön, erosta ikävään ja jälleennäkemiseen, keväästä kesään, syksyyn ja talveen... Kaikki kiertää kehää ja toimii yhtenä limittäin asettuneena kokonaisuutena. Monia sisäkkäisiä ja limittäisiä ympyröitä, jos tämän muodoiksi haluaa pukea. Kaikki niihin liittyvät asiat toimivat nimenomaan kokonaisuuksina (ei ole kuolemaa ilman elämää, ei yötä ilman päivää, valoa ilman varjoa, ahdistusta ilman iloa, myrskyä ilman tyyntä jne), ja niitä on yksittäisinä ilmiöinä täten turha palvoa. Arvostaa, toki, ja pitää, mutta se että nykyisin vain elämä on arvostettua ja kuolema pelättyä, ja että valo ja ilo tuntuvat olevan kaikkien huulilla mutta ihmiset pitävät varjoa ja ahdistusta jotenkin luonnottomina ja yksinomaan synkkinä ja pahoina asioina, on mielestäni väärin.

Jumalat puolestaan tukevat tätä "kehäverkostoa" sen ulkopuolelta. He eivät luo tai tuhoa kehiä (eivät yksin, siihen tarvitaan aina myös yksilön ja monen muun tekijän valmius), mutta pitävät niitä yllä. Pyörittävät näitä universaaleja pyöriä uskomattomalla voimalla, taidolla ja tasapainolla. Asiat muuttuvat ja heilahtelevat, mutta niin on tarkoituskin. Niin asiat yksinkertaisesti toimivat. Miten he taas ovat yhteydessä meihin? Eivät muuttaen pyörien suuntaa, vaan ohjastaen meitä oikeaan suuntaan. Ja tässä taas yksi kierto lisää, antamisen ja vastaanottamisen kierto.

Entä mitä voi kuolevainen uskomattoman voimalliselle ylläpitäjävoimalle antaa? Uskonsa, luottamuksensa, siinä muodossa että kulkee polkuaan siihen suuntaan mihin vaisto vie ja He johdattavat - ei sokeasti, ei. Sokeasti jonkun johdatettavana kulkiessaan nämä elämänkehät menettävät merkityksensä, ainakin minun mielestäni. Jos niihin ei kiinnitä huomiota ja niitä ei arvosta, ne menettävät merkityksensä.


Henkimaailma on todella läsnä, vaikka ihminen näkeekin sen psyykkeensä ja aivojensa inhimillisen "suodattimen" läpi. En itse asiassa oikein enää osaa uskoa, että auroja (että vihaan tuota sanaa), henkiä tai muuta sellaista voi varsinaisesti nähdä silmillään, vaan kokea hyvin selkeinä mielikuvina ja tunnelatauksina.
Se, että tämä ei toimi niin kuin fantasiakirjoissa kuvataan, ei tee tästä maailmasta yhtään sen vähempää paikkaa. Rajujen tärinätranssinäkyjen sijaan saan lähes jatkuvaa mielikuvavirtaa, ja jokseenkin epämääräisiä tunteita ja tunnelmia tietyissä paikoissa tai tiettyjen ihmisten lähellä. Olen kysellyt muutamalta ystävältäni, ja muutenkin todennut, että en todellakaan ole ainoa joka näitä mielikuvia saa - joskus saamme jopa tismalleen samoja mielikuvia. Uskon, että moni muukin huomaisi sen jos puhuisi "henkimaailman hömpötyksistä" yhtä avoimesti.
Pointti lienee siinä, että opin tulkitsemaan sitä, ja miettimään mikä on oman mielikuvitukseni tuotetta ja sen jatkoa, reaktiotani fyysiseen maailmaan, ja mikä taas on reaktioni henkimaailmaan. Tämä taito on hiljaksiin hioutunut vuosien varrella jo melko hyviin mittoihin, mutta joskus toki tulee niitä kausia kun kuittaan kaiken mielikuvitukseni tuotoksiksi.

Ajattelin kirjoittaa jotain pientä tajunnanvirtatekstiä Lughista, näin sopivasti tähän aikaan vuodesta. En muista paljoakaan myyteistä ihan kirjaimellisesti, koska olen pirun huono painamaan tekstiä mieleeni pitkäksi aikaa. Mutta kuitenkin.

Voimakastahtoinen ja -tunteinen inspiraation liekki tulee näin ensimmäisenä kuvailuna mieleen. Ruumiillistuma siitä palosta, joka tulee kun tahtoo luoda jotain, tehdä käsillään. Se kipunointi sormenpäissä.
Auringon lämpö ja toisaalta tulen polttavuus. Kiillotetun pronssin hehku.

Lughin kerrotaan olevan hyvin kaikkitietävä ja -taitava, kirjaimellisesti tässä tapauksessa. Kun hän kysyi jumalilta, tarvitsivatko he soturia, bardia, nahkuria, räätäliä, seppää, taiteilijaa tai minkään muun alan ammattilaista, nämä vastasivat että heillä oli jo kaikki ja häntä ei tarvittaisi - mutta kun Lugh kysyi, oliko heillä ketään jolla oli hallussaan nämä kaikki taidot, portit avautuivat hyvinkin pian.

Tietotaito ja halu käyttää sitä. Ylpeys taidoistaan, ylpeys siitä kuka hän on. Näin minä Lughin tiivistäisin.

Muutama kuva jotka sopivat herraan ja/tai siihen fiilikseen joita hän minussa herättää:

Lueskelin äsken hieman, ja inspiroiduin oikein tosissani. Kirjoitin muutaman sivun päiväkirjaani, tietynlaisen "rauhoittavan kirjeen itselleni". Käytännössä tekstimuotoinen maadoittuminen, sanoisin. Tuntuu hyvältä.
Tavallaan tämä teksti on lähes liiankin henkilökohtainen julkaistavaksi, mutta toisaalta tuntuu jotenkin hyvältä saada se ulos, varsinkin tuon pitkän kylmän loogisen ajattelun kauden jälkeen. On taas aika tuntea.

Kirjoittelin, vaikkakin englanniksi, niin tähän suuntaan:

"Minun ei tarvitse tuntea häpeää siitä, että en tunne kuuluvani tänne. Vaikka rakkaani onkin sydänjuuriaan myöten suomalainen, minun ei tarvitse sitä yrittää olla. Joskus omena putoaa kauas puusta, varsinkin kun jälleensyntymä puuttuu peliin. Vaikka uskon, että monissa tapauksissa synnymme uudelleen vanhaan sukulinjaamme, tai matkaamme tuolle puolen esi-isiemme luokse - joskus niin ei käy. Tuonpuoleisesta palataan usein hyvinkin muuttuneena - jopa aivan toisena ihmisenä tai olentona. Siitä pienestä "väliajasta" kuoleman ja syntymän välillä ei selviä muuttumatta. Ja joskus synnymme uudelleen aivan toiseen aikaan tai paikkaan - ja usein aivan syystä.

Vaikka jumalani eivät ehkä olekaan tämän maan herroja, heitä ei suinkaan ole unohdettu, eivätkä he ole voimattomia. Ja vaikka aiemmin tuntemani haltiat eivät täällä luonnostaan asukaan, he seuraavat usein niitä jotka heidät muistavat. Sillä uskossa, muistossa ja tuttuudessa on uskomatonta voimaa. Kun heidän nimensä mainitaan tarpeeksi usein, ja kun tarinoita heistä kerrotaan täälläkin, läheisessä samankaltaisten ihmisten yhteisössä, uskon että he voimistuvat entisestään.

Vaikka joskus tuntuukin, että olen koditon vaeltaja, asia ei missään nimessä ole niin. Sydämeni lepää aina alkukodissani, ja kehoni tässä kodissa - minulla on kaksi kotia joita rakastan, ja joista olen kiitollinen.

Minun on täysin hyväksyttävää - ja hyväkin - säilyttää omat vanhat sydämeeni iskostetut perinteet ja uskomukset. Minun on hyvä kunnioittaa sitä polkua, jota olen kulkenut jo pitkään, vaikkakin eri muodoissa - rehellisyyden, vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden polkua. Sillä nuo ominaisuudet ovat universaali kieli, jota ymmärretään kyllä, olin missä hyvänsä. Voi olla että moinen avomielisyys tekee minut haavoittuvaiseksi - mutta en kumarra kipua. Koska sekä nahkani että henkeni ovat karaistuneet sekä tämän että toisen maailman tuulissa.

Tulen tosiaan kulkemaan tätä polkua pitkään. Puolustamaan rakastamaani bardin terävällä kielellä, ja soturin yhtä terävällä terällä. Pitämään huolta rakkaimmistani, itsestäni ja tulevista lapsistani käsityöläisen kärsivällisin mielin ja osaavin käsin. Kunnioittamaan ja rakastamaan Jumalia maatyöläisen tarpeella ja rakkaudella, vanhan druidin viisaudella ja sepän punahehkuisella intohimolla. Tulen kulkemaan tällä maankamaralla pehmein askelin, kuin lapsi tai hennon hento haltia.
Kohtaan elämäni ylä- ja alamäet niin kuin vain minä pystyn, enkä kadota tätä polkua näköpiiristäni. En kadota itseäni."

 Henki tosiaan puhuu psyykkeen kautta. Sen olen tässä todennut. Olen tullut varmemmaksi itsestäni ja uskomuksistani. Vaikka ne ovat aina taustalla olleetkin, nyt sain jotenkin annettua itselleni luvan olla oma itseni ja uskoa mihin uskon vaikka tietoni eivät täydelliset olekaan. Legendat ja nimet valahtavat herkästi päästäni, mutta uskon että ne tulevat juurtumaan sinne paremmin käytännön kautta. Nyt siis sitä käytäntöä rakentamaan, jokavuotisia perinteitä ihan vain itselleni, vaikka muut eivät niihin yhtyisikään.

Dagda, Morrigan, Lugh ja kaikki te joiden nimet vain etäisinä merkityksinä mielessäni kaikuvat - tämä on paitsi itselleni, myös teille.