Book of Transformations

Newsflash: En usko että ilman aivoja ja kehoa voi viestiä korrektisti.

Tein parit pikaiset infografiikkaluonnokset siitä miten minä tuppaan näkemään tämän maailmat ja muut, ja niiden suhteet keskenään.



And remember. Our world, to some, is an otherworld. It's all about the point of view! :D

Luin aikaisempia tekstejäni täällä blogissa ja suoraan sanoen irvistin ja värähdin sille ällöttävälle ylitsevuotavalle "loogisuuden" palvonnalle. Leimasin aivan kaiken lähes suoraan humpuukiksi vaikka en sitä suoraan tekstissäni myönnäkään. Tekee pahaa huomata miten helvetin epäkunnioittavasti loppujen lopuksi kohtelin näitä henkisiä esi-isiäni tuona ajanjaksona ja miten epävarma oikeasti olin itsestäni vaikka esitinkin tietyt asiat ja ajatuskaavat kiinteinä totuuksina. Juuri se "Humpuukia!" - "...Mutta entä jos ei olekaan?" - "HÖPÖHÖPÖ, HILJAA SIINÄ"-vaihe. Jumalille kiitos se on ohi.

Olen siis kehittynyt/muuttunut jo tässäkin ajassa melkoisesti, se rauhoittaa.

Olen viime aikoina pohtinut yhteyttäni tuonpuoleiseen melko ahkerasti, kuten monet ovat ehkä huomanneet. Käsitykseni siitä ovat selkeytyneet huomattavasti. Ajattelin tiivistää tähän pikaisesti tämänhetkisen kokemukseni pohjan niin selkeästi kuin mahdollista.

Selkeät ajatukset ja mielikuvat jotka ennen tulkitsin alitajuntani oikuiksi, eivät ole sitä. Henkimaailman viestit (paremman ja vähemmän new agen sanan puutteessa) on toki äärimmäisen helppo tulkita sellaisiksi, koska haaveilen muutenkin paljon ja nämä viestit käyttävät kanavanaan nimenomaan mieltäni. Vanha ajattelutapani oli kuin olisin käsittänyt Skypeen saamani viestit Skypen bugeina sen sijaan että ne olisivat oikeasti ystävieni kirjoittamia, ja että videopuhelut olisivat olleet jotain satunnaisia nauhoitteita muistoistani sen sijaan että joku jossain kaukana haluaisi ottaa minuun yhteyttä juuri nyt.

Tavallisen päiväunelmoinnin ja henkikontaktien välillä on vissi ero, jonka olen nyt oppinut tunnistamaan paremmin. Usein kontakti tapahtuu odottamatta, tietyn hyvin vaikeasti kuvailtavan tunteen saattelemana. Ikään kuin säpsähtäisin hieman kun joku astuu odottamatta huoneeseeni, säpsähdän sitä että joku astuu odottamatta ajatustilaani. Toki hiljaiset visiitit eivät ole niin odottamattomia, mutta kun joku esimerkiksi puhuu, en tietenkään voi etukäteen tietää mitä he aikovat sanoa - minkä vuoksi erityisesti ei-niin-tuttujen henkien kanssa kommunikointi voi olla raskastakin. Tai ilmiö jota kutsun "henkiseksi taskupuheluksi", eli se, kun kuulen yhtäkkiä pätkiä sieltä täältä joidenkin keskusteluista ilman että se on varsinainen tarkoitus. Olen aina ollut aikamoinen haaveilija, joten olen tottunut hyvinkin eläviin mielikuviin - vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää miten erilaisia jotkut niistä todella ovat. Unelmointi on minulle niin iso itsestäänselvyys, että olen pistänyt joitain asioita sen piikkiin sen kummempia miettimättä.

Henki voi viestiä hyvin rajoitetusti ns. "puhtaasti ja suoraan". Itse asiassa ei juuri lainkaan. Oma psyykkeeni ja ajatusmaailma johon olen kasvanut, on aina filtterinä näissä kontakteissa (taskupuheluiden kohdalla tätä tosin pitää vielä miettiä, niissä on aina oma outo tunnelmansa). Kun joku kertoo minulle, tai kommunikoi jonkun muun kanssa kehoni välityksellä - erityisesti jälkimmäisessä tilanteessa - kehoni ja mieleni vaikuttaa toki asioiden ilmaisuun. Esimerkiksi Flann saattaa toisinaan kuulostaa hyvinkin tyyneltä kertoessaan vaikkapa läpi käymistään taisteluista ja traumoista koska MINULLA ei voi tietenkään olla aavistustakaan miltä tietyt asiat tuntuvat. Hänen mielessään varmasti myllertää noin sata eri ajatusta ja tunnetta, mutta niitä ei voi tuoda esille tässä suhteessa vajavaisen ilmaisun takia. Sen sijaan hän osaa esimerkiksi piirtää ja käyttää facebookia tässä kehossa oikein mainiosti, ja osaa kuvailla tasan tarkkaan miltä päärynämehujää maistuu - kesältä.
Ehkä tästä johtuen mielikuvitukseni ja samaistumiskykyni ovatkin harjaantuneet entisestään. Voin ainakin jollain tasolla kuvitella, miltä tuntuu kun pää lyödään hartioilta, mutta en sattuneista syistä kovin mielelläni tee sitä.

Samoin kuin Flann ei osaa kertoa kotopuolen kokemuksistaan täydellisesti ollessaan tässä kehossa, minäkään en voi mennä hänen kotiinsa kertomaan mitä on olla auton kyydissä moottoritiellä sadankahdenkympin tuntivauhdissa. Vaikka tietäisinkin teoriassa, en juuri tuon saman ilmaisullisen muurin takia osaisi kertoa siitä kunnolla, vaan olisin yksinkertaisesti helvetin paska opettaja joka ei saa pointtiaan läpi niin millään. Ajan myötä yhteinen kieli toki kehittyy, mutta siihen tulee todennäköisesti kulumaan helvetillisen pitkä aika.

Toisinaan minua ottaa päähän tämä kommunikoinnin epäsuoruus ja rikkonaisuus. Tuntuu että haluaisin jotenkin aistia nämä asiat konkreettisemmin. Se on todennäköisesti mahdollista, mutta ainakin omalla kohdallani on hyväksyttävä se että se tulee vaatimaan järkyttävän määrän aikaa ja työtä. Enkä oikein uskalla aina myöntää tätä minkä koen olevan "kokemuksen puutetta", mikä tosiasiassa on aivan normaalia kehitystä. Asetan riman liian korkealle (kuten minulla on tapana) ja siitäkin johtuen häpeilen hieman, en ole niin varma omista kyvyistäni ja taipumuksistani, enkä täten uskalla puhua näistä asioista kamalan paljon. En vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi itsevarma tämän asian tiimoilta "tullakseni ulos luutakomerosta". Minulla ei vielä ole siihen vaadittavaa selkeää ajatuskaavaa ja kykyä viestiä siitä ja toteuttaa sitä haluamallani tavalla, mutta uskon että se kyllä tulee ajan myötä. En vain ole kovinkaan kärsivällinen.

Kävin tuossa viikon alussa koulukuraattorin juttusilla puhumassa siitä että voimat eivät oikein riitä koulunkäyntiin. Juuri tapaamista ennen aloin jotenkin automaattisesti etsiä kännykkäni selaimella tietoa Lughista, kertailemaan jo hieman muistista hälventynyttä infoa. Tiedättekö, se oli taas niitä hetkiä jotka vain yksinkertaisesti erottaa normaalista päiväunelmoinnista. Se tietty perstuntuma. No, siinä aikani lueskelin kunnes kuraattori tuli paikalle. Keskustelu sujui yllättävän nasevasti. Lugh-obsessioni sen kuin jatkui. Seuraava tapaaminen samaisen asian tiimoilta olikin sitten ryhmänohjaajani ja opon kanssa, ja siellä turhia jahkailematta ilmoitettiin että olisi parempi jos jäisin sairaslomalle ja hoitaisin itseni kuntoon. Tuli kumma kyllä helpottunut olo.

Ja vieläkin lukea porskutan herrasta minkä vain ehdin ja väsyneillä silmilläni jaksan. En tiedä, viime aikoina tuo yhteys on taas tuntunut entistä vahvempana. Vaikka en ole ollut koulussa, olen jaksanut piirtää paljon, ja olo on ollut paljon parempi.

Ennen kuraattorin tapaamista oli päässyt sattumaan pieni retkahdus viiltelyn suhteen, mutta sen jälkeen ei yhtäkään. Voisin panna perseeni pantiksi että tässä on jollain näppinsä pelissä, sanokaa hulluksi tai älkää.

Viime aikoina ajatusmaailmani on ylipäätään selkeytynyt aika paljon. Olen saanut definoitua ja järjesteltyä tiettyjä ajatuskulkujani ja uskomuksiani paljon paremmin, ja olo tuntuu varmemmalta vaikka olenkin edelleen hieman ärtynyt siitä että en tiedä tarpeeksi. Mutta nyt se on kanavoitunut rajuun uteliaisuuteen ja luovuuteen jatkuvan itse-epäilyn sijaan.

Otan tämän nyt raa'asti merkkinä pitää pieni hengähdystauko ja hoitaa päänsisäiset kuviot kuntoon ennen kuin alan miettiä ulkoisia. Sisäinen maailma heijastuu ulos - jos se on kaaoksessa, ulkoinenkin tulee olemaan. Toki se toimii toisinkin päin mutta melkoisella viiveellä.

Tuntuu että haluaisin matkustaa, oppia uutta sekä itsestäni että muista, piirtää, unelmoida, oppia jonkin uuden taidon. Tietynlaista hienosäätöä ja tasapainon hakua. Koska en näemmä osaa ottaa koulua rauhallisesti kun stressaan jatkuvasti siitä miten tunnen itseni niin riittämättömäksi. Haluan todistaa itselleni että en todellakaan ole riittämätön, vaikka joskus siltä tuntuukin. Siihen voi mennä hetki, mutta onpahan prosessi potkaistu käyntiin.

Koen olevani ainakin jollain tasolla yhteydessä henkimaailmaan, vaikka tähän aikaan syntynyt psyykkeeni rajoittaakin viestintää melko suuresti. Joskus - uskokaa tai älkää - iskee syyllisyys siitä. Mieleen nousee kysymyksiä kuten "Onko tämä ok?", "Olenko hullu?", "Mikä minä olen keskustelemaan näiden ihmisten ja olentojen kanssa?", "Miksi juuri minä?" ja "Ajattelevatko muut, että olen feikki? Onko ok puhua näistä asioista?". Tuntuu, että hirveän monet ovat vastaavanlaisista kohtaamisista kamalan hiljaa. Epävarmuus siitä, mikä oikeastaan on "henki", mikä on sen määritelmä, aiheuttaa tämän. Ainakin minä uskoisin. Kun henget viestivät psyykkeen kautta ja sen filtteröimänä, se on hyvin helppo tulkita joksikin mielenhäiriöksi - kuten nyky-yhteiskunnassa on tapana. Kaikki poikkeava luokitellaan sairaudeksi, vaikka se olisikin yksinkertaisesti piirre ihmisessä. Näitä asioita vähätellään. Kuittaillaan kovasti tyyliin "Se on vaan sun mielessä, älä mieti sitä liikaa", ja hyssytellään ihan kuin henkien mainitseminenkin toisi papin tai psykiatrin ovelle. Ihan kuin siinä olisi jotain hävettävää. Ja kun tällaiset piirteet tulkitaan sairaudeksi tai sellaisen oireeksi sen sijaan, että otettaisiin huomioon asian toinen, aivan yhtä mahdollinen puoli, jää niiden kokijalle tunne siitä että ei kuulu joukkoon. Että sellaista tapahtuu vain elokuvissa - ja että sen pitäisi jotenkin aina tapahtua niin kuin elokuvissa. Dramaattisia kehonvaltaamisia ja täydellisinä säilyneitä muistoja menneiltä ajoilta. Omien tunteiden, populäärikulttuurin ja nykyisen "rationaalisuus"buumin aiheuttama raju ristiriita saa aikaan hämmennyksen tunteita. Tunteita siitä että pitäisi epäillä itseään.

Tuollaista tuli lueskeltua aamuyöhön asti eilen. Varsinainen kultakaivos kirjaksi! :) Sain otettua viitisen sivua muistiinpanoja yhden illan aikana ja olen harvinaisen tyytyväinen. Inspiroivaa luettavaa tämän sivuston lisäksi: The CR FAQ. Olen ollut tässä viime päivinä vielä entistäkin intohimoisempi aiheen suhteen jostain tuntemattomasta syystä. Kaipa stressi on osasyynä siihen miksi tukeudun tähän taas niin paljon. En pistä pahakseni, lukeminen toimii paremmin kuin yksikään masennuslääke. ;)

Tänään alkaisi muuttourakka uuteen kämppään. Tulee olemaan aikamoinen urakka roudata kaikki tavarat sinne kolmanteen kerrokseen kierreportaiden kautta ilman hissiä, varsinkin kun flunssakin painaa päälle, mutta eiköhän tuosta selvitä. Motivaationa toimii se että vaikka kämppä itse ei olekaan ihan priimakunnossa, niin se on sentään mahtavalla paikalla! Luonnonsuojelualueen ja rannan vieressä, ja viidensadan metrin päässä lähimmästä kaupasta ja jousiammuntapaikasta. Täydellistä.

Mielialat ovat heitelleet aika rankasti taas, mutta tuntuu että vaikka tuo syömishäiriö ja muu oireileekin taas, niin alkaa olla kaikenkaikkiaan hieman tasaisempi olo. Kyllä tämä tästä kunhan saa nuo pääasialliset stressin aiheet pois alta, ainakin luulisin.

On ikävä porkkanahiuksia, vaikka niitä olikin hanurista pitää yllä. :< On jotenkin niin tujakka pigmentti omassa päässä että kuluu kaikki väri hiton nopeasti pois. Ketuttaa että on omasta takaa paljon punapigmenttiä mutta hiukset ei silti voi olla rehellisesti punaiset vaan jotkut epämääräisen ruskeat. Pikkukeltin hiuskriisi.