Book of Transformations

Kävin tuossa viikon alussa koulukuraattorin juttusilla puhumassa siitä että voimat eivät oikein riitä koulunkäyntiin. Juuri tapaamista ennen aloin jotenkin automaattisesti etsiä kännykkäni selaimella tietoa Lughista, kertailemaan jo hieman muistista hälventynyttä infoa. Tiedättekö, se oli taas niitä hetkiä jotka vain yksinkertaisesti erottaa normaalista päiväunelmoinnista. Se tietty perstuntuma. No, siinä aikani lueskelin kunnes kuraattori tuli paikalle. Keskustelu sujui yllättävän nasevasti. Lugh-obsessioni sen kuin jatkui. Seuraava tapaaminen samaisen asian tiimoilta olikin sitten ryhmänohjaajani ja opon kanssa, ja siellä turhia jahkailematta ilmoitettiin että olisi parempi jos jäisin sairaslomalle ja hoitaisin itseni kuntoon. Tuli kumma kyllä helpottunut olo.

Ja vieläkin lukea porskutan herrasta minkä vain ehdin ja väsyneillä silmilläni jaksan. En tiedä, viime aikoina tuo yhteys on taas tuntunut entistä vahvempana. Vaikka en ole ollut koulussa, olen jaksanut piirtää paljon, ja olo on ollut paljon parempi.

Ennen kuraattorin tapaamista oli päässyt sattumaan pieni retkahdus viiltelyn suhteen, mutta sen jälkeen ei yhtäkään. Voisin panna perseeni pantiksi että tässä on jollain näppinsä pelissä, sanokaa hulluksi tai älkää.

Viime aikoina ajatusmaailmani on ylipäätään selkeytynyt aika paljon. Olen saanut definoitua ja järjesteltyä tiettyjä ajatuskulkujani ja uskomuksiani paljon paremmin, ja olo tuntuu varmemmalta vaikka olenkin edelleen hieman ärtynyt siitä että en tiedä tarpeeksi. Mutta nyt se on kanavoitunut rajuun uteliaisuuteen ja luovuuteen jatkuvan itse-epäilyn sijaan.

Otan tämän nyt raa'asti merkkinä pitää pieni hengähdystauko ja hoitaa päänsisäiset kuviot kuntoon ennen kuin alan miettiä ulkoisia. Sisäinen maailma heijastuu ulos - jos se on kaaoksessa, ulkoinenkin tulee olemaan. Toki se toimii toisinkin päin mutta melkoisella viiveellä.

Tuntuu että haluaisin matkustaa, oppia uutta sekä itsestäni että muista, piirtää, unelmoida, oppia jonkin uuden taidon. Tietynlaista hienosäätöä ja tasapainon hakua. Koska en näemmä osaa ottaa koulua rauhallisesti kun stressaan jatkuvasti siitä miten tunnen itseni niin riittämättömäksi. Haluan todistaa itselleni että en todellakaan ole riittämätön, vaikka joskus siltä tuntuukin. Siihen voi mennä hetki, mutta onpahan prosessi potkaistu käyntiin.

Koen olevani ainakin jollain tasolla yhteydessä henkimaailmaan, vaikka tähän aikaan syntynyt psyykkeeni rajoittaakin viestintää melko suuresti. Joskus - uskokaa tai älkää - iskee syyllisyys siitä. Mieleen nousee kysymyksiä kuten "Onko tämä ok?", "Olenko hullu?", "Mikä minä olen keskustelemaan näiden ihmisten ja olentojen kanssa?", "Miksi juuri minä?" ja "Ajattelevatko muut, että olen feikki? Onko ok puhua näistä asioista?". Tuntuu, että hirveän monet ovat vastaavanlaisista kohtaamisista kamalan hiljaa. Epävarmuus siitä, mikä oikeastaan on "henki", mikä on sen määritelmä, aiheuttaa tämän. Ainakin minä uskoisin. Kun henget viestivät psyykkeen kautta ja sen filtteröimänä, se on hyvin helppo tulkita joksikin mielenhäiriöksi - kuten nyky-yhteiskunnassa on tapana. Kaikki poikkeava luokitellaan sairaudeksi, vaikka se olisikin yksinkertaisesti piirre ihmisessä. Näitä asioita vähätellään. Kuittaillaan kovasti tyyliin "Se on vaan sun mielessä, älä mieti sitä liikaa", ja hyssytellään ihan kuin henkien mainitseminenkin toisi papin tai psykiatrin ovelle. Ihan kuin siinä olisi jotain hävettävää. Ja kun tällaiset piirteet tulkitaan sairaudeksi tai sellaisen oireeksi sen sijaan, että otettaisiin huomioon asian toinen, aivan yhtä mahdollinen puoli, jää niiden kokijalle tunne siitä että ei kuulu joukkoon. Että sellaista tapahtuu vain elokuvissa - ja että sen pitäisi jotenkin aina tapahtua niin kuin elokuvissa. Dramaattisia kehonvaltaamisia ja täydellisinä säilyneitä muistoja menneiltä ajoilta. Omien tunteiden, populäärikulttuurin ja nykyisen "rationaalisuus"buumin aiheuttama raju ristiriita saa aikaan hämmennyksen tunteita. Tunteita siitä että pitäisi epäillä itseään.